Uutiset

13.2.2017 11.45

Blogi: Yksi kansanedustaja ei ole 50 000 äänestäjää painoarvoisempi – kansalaisaloitteen allekirjoitusmäärän rajaa laskettava, ei nostettava

Maaseudun Tulevaisuus nosti 6.2.2017 julkaistussa artikkelissaan Kansalaisaloitteen 50 000 allekirjoituksen määrä puntariin – harkitsisin nostoa 100 000:een esiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan jäsenten ajatuksia eduskunnan käsittelyyn etenevän kansalaisaloitteen 50 000 allekirjoituksen määrärajan nostamisesta. Tukea ajatukselle löytyy etenkin kokoomuksen ja kristillisdemokraattien eduskuntaryhmien puheenjohtajistoista.

On kuitenkin hyvä muistaa, että eduskuntaan voi päästä vähimmillään alle 3000 ihmisen tuella tekemään aloitteita. Kristillisdemokraattien Peter Östmanin mukaan kansalaisaloitteen allekirjoitusmäärän nostamisen myötä ”niiden käsittely eduskunnassa olisi perustellumpaa”. Jos 50 000 ihmisen allekirjoittaman lakialoitteen käsittely ei ole perusteltua, kuinka perusteltua on kenenkään kansanedustajan oikeus tehdä lakialoitteita? Korkein kansanedustajan saama äänimäärä vuoden 2015 vaaleissa oli 30 758 ääntä. Pitäisikö aloiteoikeuskin siirtää samalla logiikalla pois kansanedustajilta eduskuntaryhmille?

Koko ajatus on mielestäni demokratiakulttuurin kehittämisen vastainen. Kansalaisaloitejärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön vasta vuonna 2012. Se on rajoittanut osallistuvan demokratiakulttuurin kehittymistä maassamme. Poliittinen kulttuuri ei muutu silmänräpäyksessä. Kehitystä ei saavuteta vuosissa, vaan vuosikymmenissä.

Uskon demokratian ihmistä kehittävään luonteeseen. Kun ihmisiä otetaan mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, jalostaa se ihmisluonnetta yhteisöllisemmäksi, välittävämmäksi ja tiedostavammaksi. Suomen ongelma on ollut pitkään alistuva, 1960-luvulla osallistuvammaksi muuttunut, sittemmin 1980-luvulla nurkkakuntaistunut demokratiakulttuuri, missä yksilöiden huomio keskittyy yhteisten asioiden sijaan oman lähiyhteisön hyvinvoinnin varmistamiseen. Me ei tarkoitakaan enää kaikkia meistä. Osallistuvan, alistuvan ja nurkkakuntaisen kulttuurin yhdistelmä on toimivan länsimaisen demokratian perusta. Kansalaisaloitejärjestelmä parhaimmillaan vahvistaa osallistuvaa poliittista kulttuuriamme.

Yhteiskuntajärjestyksemme ponnistaa 1920-luvulla kirkastuneesta ihanteesta: ei ole väliä, oletko vasemmalta vai oikealta, konservatiivi vai liberaali, kaupungista vai maalta – Suomi on meitä kaikkia varten! Se ei ole yhden puolueen hallitsema sosialistinen kansantasavalta, ei vahvan johtajan konservatiivinen monarkia, ei pienen näennäisdemokraattisen eliitin johtama valtio. Suomi on 1930-luvulta kehittynyt pohjimmiltaan alkiolais-sosiaalidemokraattiseksi keskusteluyhteiskunnaksi, joka on 80-luvulta asti kerännyt markkinaliberalistisia vaikutteita. Sosialidemokraatteja ei ole jätetty yksin sosiaalidemokratiaa puolustamaan, vaan sosiaalidemokratiaa on kehitetty joillakin lähtökohdiltaan liberalistisilla näkemyksillä. Se on minulle ylpeyden aihe, joka mahdollistaa freesimmän tulkinnan siitä, mitä 2010-luvun sosiaalidemokraattinen yhteiskunta voisi olla. Se on myös haastanut vasemmiston pohtimaan kriittisesti Harakan hengessä aatteellisten juuriensa istuttamista nykypäivään. Mutta ennen kaikkea haluan sanoa, että se on luonut pohjan yhteiselle todellisuudellemme. Se on hyvä pohja yhteiskunnalliselle keskustelulle. Tämä on omaa tulkintaani historiasta.

Siitä huolimatta osallistuva kulttuuri on jäänyt lapsenkenkiin. Se johtaa turhauttaviin lastentauteihin, joista esimerkkinä on ollut kansalaisaloitteiden kautta tapahtunut turhauttava vääntö uudesta avioliittolaista. Samat poliittiset ja lailliset oikeudet kuuluvat kaikille. Sukupuolella, taustalla, uskonnolla tai seksuaalisella suuntautumisella ei saa olla väliä. Ihmisyyttä on kuitenkin asettua perustavanlaatuisestikin eri mieltä olevan ihmisen asemaan. Oikeus voittaa aina, kun hyvillä ihmisillä ei ole pelkoa. Ei tarvitse asettua siilipuolustukseen.

Kansalaisaloitejärjestelmä vahvistaa kansalaisten sidettä valtiovaltaan. Se viestii kansalaisille todellisista vaikuttamisen mahdollisuuksista – siitä, että heitä kuunnellaan. Osallistuvan demokratian kehittymiseen liittyy luonnollisesti kasvukipuja, mistä myös osa eduskuntaryhmienkin puheenjohtajistoista on huolissaan. Kun tutkitaan entisten itäblokin maiden poliittisten kulttuurien kehitystä, nähdään ettei niidenkään kehitys ole ollut kitkatonta. Suomessa demokratia on jo yli satavuotinen perinne, mutta siitäkin huolimatta osallistuvan demokratiakulttuurin kehitykseen liittyy varmasti monenlaista kitkaa. Sen ei kuitenkaan tulisi nähdäkseni oikeuttaa osallistuvan kulttuurin rajoittamista. Emmehän hyväksy liberaaliin demokratiaan viime vuosikymmeninä kääntyneidenkään valtioiden kurssinmuutosta kohti vahvan johtajan ympärille rakentuvaa totalitaristista demokratiaa. Tämä siitä huolimatta, että poliittisen järjestelmän demokratisoituminen on epävarma ja aikaa vievä prosessi. Sen sijaan tähtäämme puutteellisesta poliittisesta järjestelmästä aiheutuvien lieveilmöiden poistamiseen edistyksen myötä.

Mihinkään asiaan ei ole ihmelääkettä. Influenssarokote ei paranna influenssaa, mutta sen sijaan se vahvistaa immuniteettia. Tärkeää on nyt suomalaisten demokratiakasvatus, demokratian juurien yhä jatkuva kasvattaminen. Kyvyttömyys toimia demokratiassa johtaa helposti osattomuuden tunteeseen ja karismaattisten populistijohtajien menestykseen.

Kansalaisaloitejärjestelmä opettaa poliittiseen keskusteluun, erilaisten mielipiteiden käsittelyyn sekä perehdyttää demokratian prosesseihin. Aloitevyöryä ei ole vielä tullut, mutta alku on ollut suomalaista poliittista elämää rikastuttava. Meidän tulisi uskaltaa olla rohkeita. Ilman rohkeutta moni muutos parempaan olisi jäänyt tapahtumatta. Millaisessa maailmassa silloin eläisimme?


Väinö Tuovinen

Liittohallituksen jäsen


Palaa otsikoihin