Tänään 27.4. vietetään kansallista veteraanipäivää, ja samalla tulee kuluneeksi 81 vuotta Suomen viimeisestä sotapäivästä. Sotiemme veteraanit antoivat suurimman uhrauksen, jotta me nuoremmat sukupolvet saamme asua vapaassa ja demokraattisessa Suomessa.
Itse tällä hetkellä asepalvelusta suorittavana olen usein ajatellut nykyisiä käynnissä olevia konflikteja sekä pohtinut Suomen omaa sotahistoriaa. Sotilaspastorin pitämässä kenttähartaudessa olen pysähtynyt kysymyksen äärelle: ”Miksi olen täällä?” Saman kysymyksen, jonka äärelle varmasti myös moni veteraaneista aikanaan pysähtyi.
Vastuu isänmaasta on siirtynyt sukupolvelta toiselle, ja nyt on meidän vuoromme. Puolustusvoimien tilaaman tutkimuksen mukaan 78 % suomalaisista on valmis puolustamaan Suomea aseellisesti tai aseettomasti. Ikäluokkien pienentyessä asepalveluksen suorittavien määrä laskee, vaikka yhä useampi vapaaehtoinen nainen suorittaa palveluksen. Kuitenkin tahtoa kantaa vastuuta itsenäisyydestä näyttäisi edelleen löytyvän, ja tosipaikan tullen myös puolustajia löytyisi.
Tämä vastuu on kuitenkin myös muuta kuin varautumista puolustamaan Suomea aseellisesti. Tarvitaan jatkuvaa työtä demokratian eteen, huoltovarmuudesta huolehtimista ja pieniä arkisia tekoja. Tarvitaan toimia, joilla pidetään kaikki mukana yhteiskunnassa, jotta jokainen myös kokisi, että tässä valtiossa ja yhteiskunnassa on jotain puolustamisen arvoista.
Veteraanien perintö muistuttaa meitä siitä, että itsenäisyyttä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Tänään, sen lisäksi että osoitamme kiitollisuutta veteraaneille heidän tekemistään uhrauksista, muistamme myös oman tehtävämme: olla valmiina puolustamaan tätä vapaata maata, jonka veteraanit meille jättivät.
Siksi ainakin minä olen täällä.
Maria Pannula
Keskustanuorten liittohallituksen jäsen
