Osaammeko enää unelmoida

maanantai 21.09.2026

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön toimitusjohtaja Annika Saarikko on viime viikkoina ollut
esillä poikkeuksellisen osuvilla puheenvuoroillaan liittyen nuorten ja opiskelijoiden
mielenterveyteen. Hän on kyseenalaistanut jopa koko narratiivin nuorten
mielenterveyskriisistä. Jos kokonainen sukupolvi voi huonosti, on syytä kysyä, onko vika
todella vain yksilöissä vai myös siinä yhteiskunnassa, jonka olemme heidän ympärilleen
rakentaneet.

Kysymys on oleellinen. Mielenterveyspalveluita tarvitaan, ja apua tarvitsevan on sitä
saatava. Mutta yksikään terapiatakuu tai uusi vastaanottoaika ei yksin ratkaise sitä, jos nuori
katsoo tulevaisuuteen eikä näe siellä mitään tavoittelemisen arvoista.

Olen ollut nyt reilun vuoden mukana kuntapolitiikassa Lapualla. Olen
kaupunginvaltuustomme nuorin jäsen, ja kulunut vuosi on saanut minut pohtimaan yhä
enemmän sitä, millaista tulevaisuutta me päättäjät oikeastaan nuorille rakennamme. Millaisia
eväitä tarjoamme tulevaisuuteen ja millaista esimerkkiä itse näytämme?

Välillä asetelma tuntuu nimittäin nurinkuriselta.

Olen huomannut olevani tilanteissa, joissa minä nuorena päättäjänä yritän valaa
vuosikymmeniä itseäni kokeneempiin kollegoihin uskoa siitä, että tulevaisuudesta kannattaa
vielä innostua. Että kaikkea ei tarvitse nähdä ongelmana. Että jotakin uutta voidaan
rakentaa. Että kaupunkimme ja maakuntamme voi kasvaa, kehittyä ja olla parempi paikka
lapsille, nuorille, perheille ja ihan jokaiselle. Pakkohan näin on ajatella, pakkohan meidän on
vähintään yritettävä.

Kaipaan politiikkaan enemmän unelmia. Ja ehkä enemmänkin tilaa unelmoida ja ideoida.

Tällä en tarkoita arjen realiteettien heittämistä romukoppaan. Talous asettaa omat raaminsa
toiminnalle kaikilla päätöksenteon tasoilla. Suomen julkinen talous on vaikeassa tilanteessa.
Väestö ikääntyy, syntyvyys laskee ja turvallisuusympäristömme on muuttunut. Tosiasiat eivät
katoa sillä, että niistä vaietaan.

Mutta realismi ja kyynisyys ovat kaksi täysin eri asiaa.

Olen kuullut politiikassa puheenvuoroja siitä, kuinka nyt on eläkeläisten vuoro ja kuinka
huomio täytyy siirtää alati kasvavaan ikääntyvään väestöön. Ymmärrän niiden taustalla
olevan ajatuksen. Suomea rakentaneet sukupolvet ansaitsevat arvokkaan vanhuuden,
laadukkaat palvelut ja turvallisuuden siitä, ettei yhteiskunta hylkää ihmistä silloin, kun hän
tarvitsee apua. Näinhän asian pitää ollakin. Myös tilastollisesti yhä suurempi osa
kansakuntaamme tulee olemaan eläkeläinen.

Mutta sukupolvien välisessä oikeudenmukaisuudessa ei voi olla kyse vuorottelusta. Ei
lasten, nuorten ja työikäisten vuoron tarvitse päättyä, jotta ikääntyneiden vuoro voisi alkaa
eikä toisin päin.

Tämä ei ole kutsu sukupolvien väliseen sotaan. Päinvastoin. Tämä on kutsu katsomaan
yhdessä peiliin, kukin omalta osaltamme.

Politiikan tulisi olla työväline kohti yhteisten ratkaisujen löytämistä demokraattisessa
järjestelmässämme, ei itse tekemisen kohde. Jokaisella päättäjällä tulisi olla puolueeseen ja
arvoihin katsomatta yhteinen motiivi päätöksenteon takana: jättää tämä yhteiskunta
seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa kuin missä sen itse sai.

Nuorille puhutaan tällä hetkellä paljon vastuusta. Meidän pitää varautua maksamaan
edellisten vuosikymmenten aikana kertynyttä julkista velkaa. Meidän pitää varautua siihen,
että väestön ikääntyessä yhä pienempi työikäinen joukko rahoittaa yhä suuremman joukon
palveluita. Meidän pitää kantaa vastuu ilmastonmuutoksesta. Meidän pitää hyväksyä, ettei
tulevaisuuden hyvinvointivaltio välttämättä pysty tarjoamaan meille kaikkea sitä, mitä
aikaisemmat sukupolvet ovat siltä saaneet.

Ja kaiken tämän keskellä nuorelle sanotaan kovin helposti: ota enemmän vastuuta itsestäsi,
ryhdistäydy, haet vaan ja menet vain töihin ja alat menestymään.

Minusta meidän pitäisi kysyä: minkälaisen yhteiskunnan olemme jättämässä perinnöksi
tuleville sukupolville?

Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen on arvostellut nykyistä
yltiöyksilöllistä kulttuuriamme. Ajatus on kiinnostava myös poliittisesti. Jos jokainen ongelma
palautetaan lopulta yksilön omaksi vastuuksi, yhteiskunnan ei koskaan tarvitse katsoa peiliin.
Yksinäisen pitää oppia sosiaalisemmaksi. Uupuneen pitää opetella palautumaan. Työttömän
pitää yrittää kovemmin. Masentuneen tulee vain skarpata.

Tietenkin ihmisellä on vastuu omasta elämästään. Mutta emme me ihmiset elä tyhjiössä.
Yhteiskunta, yhteisöt ja politiikka rakentavat ympäristön, jossa omaa elämää eletään.

Siksi pidän myös Saarikon puheenvuoroja tärkeinä. Ehkä meidän ei pitäisi ensimmäisenä
kysyä, mikä nuorissa on vialla. Ehkä pitäisi kysyä, mitä heidän ympärillään on tapahtunut.

Ja ennen kaikkea meidän pitäisi kysyä, mitä voimme tehdä paremmin. Mitkä ovat ne
yhteiskunnallista oireilua aiheuttavat rakenteet, jotka meidän tulisi korjata?

Minä haluan nähdä politiikan, jossa uskalletaan jälleen puhua siitä, mitä kohti olemme
menossa. Ei ainoastaan siitä, mistä täytyy leikata, mitä pitää pelätä ja mistä kaikesta pitää
varautua luopumaan. Haluan kuulla enemmän ajatuksia siitä, miltä hyvä suomalainen arki
näyttää vuonna 2040, millainen Suomi on vuonna 2050. Miksi nuoren kannattaisi perustaa
tänne perhe, rakentaa koti, opiskella, yrittää tai ylipäänsä luottaa siihen, että huominen voi
olla tätä päivää parempi?

Tulevaisuususko on monihyväinen käsite eikä sen syntymiseen lopulta auta juhlapuheet,
joissa nuorille vakuutetaan että kyllä se siitä. Se syntyy siitä, että tulevaisuutta rakennetaan
teoilla tavoittelemisen arvoiseksi.

Siksi haastan jokaisen nykyisen ja tulevan päättäjän, oli hän nuori tai vanha, kokenut tai
vasta-alkaja, katsomaan välillä talousennusteita ja ongelmalistoja pidemmälle.
Uskaltakaa unelmoida, ideoikaa. Nähkää silmienne edessä olevan ongelman taakse, sillä se
on vain oire jostain syvemmästä haavasta.

Vaaditaan unelmiemme tueksi tekoja ja ollaan itse valmiita tarttumaan kuokkaan niiden
toteuttamiseksi. Etsitään ratkaisuja siihen, kuinka tulevaisuuteen voidaan rakentaa valoa
kestävästi ja oikeudenmukaisesti kaikille sukupolville.

Jos me päättäjät emme itse usko tulevaisuuteen tai näe siellä mitään muuta kuin laskevan
syntyvyyden ja kuntien kurjistuvan talouden, on kohtuutonta vaatia, että nuoret jaksaisivat kannatella tätä kaikkea, mukaan lukien edellisiä sukupolvia.

Jesse Häyhä
Keskustanuorten Etelä-Pohjanmaan piirin hallituksen jäsen