Olen viimeisimmät päivät käyttänyt Helsingin Sanomien artikkeleiden lukemiseen ja auringonpaisteesta nauttimiseen. Pandemia on ajanut ihmiset ympäri Suomen ja maailman työskentelemään, opiskelemaan ja seurustelemaan etänä – tietokoneen ruudusta on viimeistään nyt tullut tuttu työpari; sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyden huomaa vasta, kun fyysistä kanssakäymistä on rajoitettu.
Hesaria lukiessa törmäsin erään yhdysvaltalaisen taloustieteilijän haastatteluun muutaman vuoden takaa. Haastattelussa hän pohti liberalismin mukanaan tuomia haasteita. Talousliberalismiin liitetään – tai ainakin historiallisesti on liitetty – vahvasti ajatus omistusoikeudesta ja yksityisomistajuudesta. Tämän toteutuminen näkyy perinteisessä kuvassa amerikkalaisesta esikaupunkialueesta. On tärkeää, että jokaisessa talossa on paljon neliöitä, jokaisella pihalla tulee olla oma auto, oma uima-allas, oma uusi ruohonleikkuri ja painepesuri. Ei tämä niin tuntematon kuva Suomessakaan ole. Voisi jopa väittää, että omistamisesta on tullut itseisarvo; tärkeämpää on omistaa kuin omistaa tarpeeseen.
Tämän taloustieteilijän mielestä omistajuutta suosivan mallin myötä olemme eristäneet itsemme yhteisöistä. ”Minulla on itselläni kaikki tarvittava, en tarvitse naapurilta mitään” -ajattelun myötä yhteiskunnasta on tullut yksinäinen. Sulkeudumme omiin kerrostaloyksiöihimme ja katsomme ovisilmästä, ettei naapuri vain ole rappukäytävässä, kun avaamme oven. Sulkeudumme hyvin hoidettujen viheraitojen taakse vilkaistaksemme niiden yli korkeintaan tarkastaaksemme, onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella.
Tällaista maailmaa on rakennettu jo muutama vuosikymmen, mutta uskallan väittää – tai vähintäänkin toivoa – tällaisen ideaalin olevan nyt murtumispisteessä. Kun tarkastelee asiaa maailman kohtaaman ympäristökatastrofin osalta, ideaalin murtuminen on välttämätöntä. Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ja nykyisen elintason vähintäänkin osittaiselle säilyttämiselle (olisi suotavaa, että länsimaalaiset oppisivat sanan kohtuus ja myös sisäistäisivät sen) on kolme elintärkeää edellytystä: teknologian kehittyminen, siirtyminen kiertotalouteen sekä siirtyminen jakamistalouteen.
Jakamistalouteen siirtyminen vaati muutosta suhtautumisessamme omistukseen. Jatkossa omistaminen ei voi olla itseisarvo. Tämä muutos on jo rantautumassa Suomeenkin. Autojen vuokrauspalvelut ja kaupunkipyörät mahdollistavat sen, että ihmisen ei tarvitse itse hankkia omaa autoa tai omaa polkupyörää. Kaavoituksesta ensi kuntavaaleissa keskusteltaessa yhä useampi ehdokas maalailee visioita yhteisöllisistä asuinalueista, joilla ne ruohonleikkurit ja painepesurit jaetaan. Kuka tietää, jos jonain päivänä kerrostalojen rapuissa ovisilmästä tiirailun sijaan jaettaisiin naapurin kanssa pölynimuri? Ette te kuitenkaan naapurin kanssa samaan aikaan siivoa.
Ryhmäpsykologian perusajatuksia ja -ideoita on se, että juuri mikään ei saa ryhmää hiottua paremmin yhteen kuin yhteinen vihollinen tai haaste. Historia on monta kertaa Suomessakin osoittanut tämän teorian toteen. Jälleen kerran tämä ilmiö on toteutumassa, juuri tänä päivänä. Suomalaiset ovat löytäneet koronaviruksesta yhteisen haasteen, mikä pakottaa meidät muuttamaan asennettamme yksilökeskeisyydestä yhteisökeskeisyyteen. Vaikka fyysistä läheisyyttä vältellään, olemme henkisesti lähempänä toisiamme kuin pitkään aikaan. Ikävien uutisten keskellä on ollut hienoa seurata kuinka naapuriapu ja erilaiset yhteisöt ovat haasteiden keskellä heränneet aivan uudenlaiseen kukoistukseen.
Hesarien läpikahlaaminen liittyy opintoihini, ja tämä yksityisomistuksen ja yhteisöllisyyden suhteen tarkastelu oli sivujuonne, jolla ei varsinaisen tehtävänannon kanssa ole mitään tekemistä. Yliopisto on saanut minut kyseenalaistamaan asioita – jopa liikaakin. Mutta en voi olla miettimättä, voiko tämä vallitseva tilanne muuttaa perustavanlaatuisella tavalla ajattelumallejamme. Vanha totuushan on, että kriisissä on aina uuden alku. Ehkä tämä on se hetki, jonka jälkeen ihmiset ovat valmiita kipittämään naapurin ovelle, jos kahvimaito on yllättäen päässyt loppumaan? Ehkä tämä on se hetki, kun palaamme yhteisöllisyyden ja jakamisen kulttuuriin? Oli jakamisessa kyse sitten pölynimurista, kahvimaidosta tai ihan vaan naapuriavusta.
Valtteri Paakki
Periaateohjelmatyöryhmän puheenjohtaja
Tämä blogiteksti aloittaa Keskustanuorten periaateohjelmatyöryhmän blogisarjan. Bloggauksillaan työryhmän jäsenet pyrkivät pöyhimään vallalla olevia uskomuksia ja etsimään nuorkeskustalaisuuden ja keskustalaisuuden ydintä. Blogisarja on osa koko vuoden jatkuvaa periaateohjelmatyötä. Olit sitten jäsenkirjaa kantava nuorkeskustalainen tai et, osallistu periaatekeskusteluun – jaa tekstejä, kommentoi ja haasta. Kerro, mitkä sinun mielestäsi ovat niitä nuorkeskustalaisuuden tärkeimpiä periaatteita ja arvoja ja mitä ne tarkoittavat tulevaisuuden maailmassa. Periaateohjelmatyö huipentuu loppuvuodesta liittokokoukseen ja Keskustanuorten vuosijuhlaan.
