Miten meillä menee?
Juuri nyt itse kukin meistä on joko paniikissa tai passiivissa seuraamassa gallupeja ja toteamassa, että koskaan ennen ei ole ollut näin kamalaa tai vaikeaa. Sitä huomaa ihailemiensa puolueaktiivienkin hiljenevän, kun tilanne on niin synkkä ja koko maailma tuntuu vastustavan ja toivovan, että nyt loppuu meiltä tämä reilun yhteiskunnan tekeminen. Ja kun kuulee riittävästi kaikkea ikävää itsestään, lamaantuu entistä enemmän, ja jos ei sitä, niin ainakin häpeää.
Kun on saanut kasvaa keskustalaiseksi, on siitä tullut niin kiinteä osa identiteettiä, että sen kieltäminen sattuu paljon. Mutta joskus saattaa sattua enemmän todeta ääneen, että ei, minusta ei ole tyhmä idea pitää jokainen mukana lompakkoon tai kotipaikkaan katsomatta. Ehkä sinuakin on joskus hävettänyt vastaavassa tilanteessa?
Oli näin tai ei, on siitä syytä puhua. Siinä, että tuntee nyt olevansa keskustalainen ei ole yhtään mitään hävettävää. Voin vain kuvitella, miten hävettävältä voi tuntua hänestä, jolle keskustalaisuus on tullut muualta kuin perimästä.
Oli tarinasi keskustalaiseksi tulemisesta mikä tahansa, toivon todella, että tässä tilanteessa et häpeä sitä, että olet ehkä joskus kokenut häpeää asiasta. Tunteesi on ihan yhtä oikea ja validi kuin kaikkien muidenkin kaikissa muissakin tilanteissa. Häpeän tunteen häpeäminen ei ainakaan auta siitä yli.
Ilmiön luominen vaatii useamman kuin yhden, kaksi tai kolme henkilöä. Täysin tyhjästä ei meidän tarvitse onneksi rakentaa. Meillähän on tässä jo loistava vuosisatainen ilmiö, jossa nähdään jokainen yksilönä, jolla on loputon määrä potentiaalia ja unelmia toteutettavaksi. Kukaan ei ole hukkapala, vaan kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, jos hänelle annetaan mahdollisuus päästä valitsemaan. Meidän ajatuksemme kohtuullisuudesta ja luonnonläheisyydestä eivät ole pelkkää kaunopuhetta tai nollasummapeliä, ja mielestämme tärkeintä on saada aidosti valita kotipaikkansa niin, että siellä on juuri itselle parhain koti.
Tuossa on vain muutamia, kauniita ajatuksia, joiden eteen tässä maassa on tehty koko historiamme töitä. Niissä ei pitäisi olla mitään hävettävää – päinvastoin. Näkisin mielelläni nykyhetkessä ylpeyttä siitä, että tässä olemme ja tärkeitä asioita ajamme, keskustellen toistemme ja muiden kanssa. Olisimme ylpeitä siitä, että meille on tärkeämpää päästä tavoitteeseen kuin lukkiutua tietyn värisiin keinoihin, että olisimme yhtä ylpeitä puolueemme kuin kotikuntiemme tai joukkueidemme edustajia. Olisipa ihanaa nähdä, että kaikissa tilanteissa pitäisimme lippuamme ylpeästi korkealla, vaikka oma joukkue ei noususikaan kärkipalleille.
Niin, ei meillä ihan hyvin mene gallupeissa, mutta ehkä ei kuuluisi ottaa itseään tai tappiotaan liian vakavasti. Meillä ei ole mitään syytä häpeään, jos hävitään sen jälkeen, kun parhaamme on annettu sen eteen, mihin uskomme. Olisi ennenkuulumatonta kadota ja kaatua häpeään, siihen että ulkopuolinen paine saisi meidät luopumaan itsestämme ja keskustalaisuudestamme. Peli on hävitty, jos häpeä estää meitä toimimasta millään tavalla. Toisin kuin ehkä häpeän hetkinä tuntuu, tässä hommassa kukaan ei oikeasti ole yksin kentällä.
Häpeän vaihtaminen terveeseen määrään itseylpeyttä vaatii valtavan paljon rohkeutta. Sitä tarvitaan jo siinä, että uskaltaa nousta seisomaan omien sanojensa taakse. Tiedän, että rohkeutta meillä on jo. On helpompaa tulla mukaan, jos voi kokea ylpeyttä omasta porukastaan. Ja voi hyvänen, kuinka siihen onkaan syytä, jos nyt yhdessä lähdemme kaikki sen eteen töitä tekemään.
Kaisa Oinas-Panuma
Keskustanuorten varapuheenjohtaja
