Me nuoret olemme eläneet aina EU-jäsenyyden aikaa. Harva on ehtinyt maksaa markoilla, ulkomaille matkustaminen on ollut helppoa, passi on aina ollut viininpunainen. EU-jäsenyys onkin monelle varmasti yhtä arkipäiväistä kuin esimerkiksi peruskoulu. Se on osa elämäämme, mutta näemmekö enää sen todellista arvoa?
Eurooppanuoret haastoi (27.7.) ihan oikein poliittiset nuorisojärjestöt keskustelemaan EU:n tulevaisuudesta. Ihmisoikeuksien halventaminen ja ilmastonmuutos ovat esimerkkejä asioista, jotka unionia nyt ravistelevat, koronaviruksesta puhumattakaan. Meidän tuleekin siis kysyä itseltämme, millaisessa maailmassa me nuoret haluamme elää, työskennellä, matkustaa, ystävystyä, rakastua.
Heinäkuussa EU-maiden johtajat pääsivät sopuun EU:n tulevien vuosien budjetista ja koronaelvytyspaketista. Rahaa on jaossa hurja määrä, ja tarkoituksena on auttaa koronasta kärsineitä maita, mutta myös nostaa ja kehittää EU:ta entistä ehompaan kukoistukseen. Yleisessä keskustelussa, myös keskustan sisällä, on kuitenkin keskitytty liikaa siihen, kuka saa ja kuka maksaa. Tulee muistaa, että EU on niin paljon muutakin kuin nettomaksajia ja -saajia. EU on parhaimmillaan alue, jossa eri lähtökohdista tulevat eri maiden kansalaiset voivat oppia toisistaan ja toisiltaan ja siten kehittää ympäristöään ja unionia kestävämmäksi ja seuraaville sukupolville paremmaksi.
Koronan jälkeen kanssaihmisten, eritoten muista maista tulevien, tapaaminen loppui käytännössä kokonaan. Vapaa liikkuvuus, jota olemme pitäneet itsestäänselvyytenä, ei enää sitä ollutkaan. Helpot äkkilähdöt ja viikonloppureissut Euroopassa peruuntuivat nopeasti. Vaihdot ja harjoittelut keskeytyivät tai ne tehtiin loppuun etäyhteyksillä. On hienoa, että digitaalisuus kannattelee, ja osa EU-maista tekikin huikean digiloikan koronan siivittämänä. Etäillen on kuitenkin vaikea tutustua uusiin ihmisiin ja toisiin kulttuureihin. On vaikea asettua toisen asemaan, kun toiset ovat vain sanoja tai kuvia nettiyhteyksien päässä.
EU-kansalaisten halu turvata unionin sekä mantereen rauha ja vapaus perustuu yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Siihen, että tässä me olemme yhdessä oppimassa toisiltamme, kokemassa toistemme kanssa. Ilman vapaata liikkuvuutta toiset jäävät helposti etäisiksi. Siksi emme voi pandemian elvytystoimissa ja EU:n budjettia miettiessä keskittyä pelkästään ajatukseen ”kuka saa ja kuka maksaa.” EU:n arvo ei perustu nollasummapeliin.
Jäsenmaiden yhteisvelkaantuminen on herättänyt huolta liittovaltiokehityksestä. Tilanteeseen ajauduttiin hätäpäissään siksi, että EU ei ollut varautunut koronakriisin kaltaiseen poikkeustilanteeseen. Normaalioloissa ei ole paneuduttu riittävästi unionin kehittämiseen tai keskusteluun unionin tulevaisuudesta. EU:n rooli nostetaan keskusteluun tyypillisesti silloin, kun sitä jollain tavalla akuutisti tarvitaan. Silloin on jo liian myöhäistä pohtia mihin suuntaan unionia halutaan viedä.
Koronakriisin hoito on tähän mennessä rajoittunut hätäensiapuna toimivaan elpymispakettiin, jolla pyritään pitämään yhteisvaluutta vahvana ja talouden pyörät pyörimässä. Sen pidemmälle tulevaisuuteen ei juuri katsota. Yhteisvelka nähdään helposti federalistien salajuonena myöhemmälle liittovaltiokehitykselle. Voiko liittovaltiota luoda kestävästi runnomalla sisäistä integraatiota akuuteissa kriisitilanteissa pala palalta siksi että “on pakko”? Vai pitäisikö unionin luonteesta keskustella silloin, kun syvälliselle pohdinnalle on aikaa – siis kriisien välissä?
EU kaipaa nyt kaikkein eniten keskustelua unionin tulevaisuudesta. On kestämätöntä, että EU-asiat aukeavat vain pienelle osalle ihmisistä. EU:n ymmärtäminen kuuluu nykypäivänä kansalaistaitoihin siinä missä kansallisen tai alueellisen politiikan ymmärtäminen.
Lopulta EU:n integraation hyväksyttävyys perustuu siihen miten eurooppalaiset kokevat hyötyvänsä unionista. Unioni on kestämättömällä pohjalla, jos sen koetaan olevan olemassa vain sen itsensä vuoksi. Koronakriisin hoito ei siis voi jäädä akuutin elpymispaketin tasolle.
EU:n tulevaisuus tehdään tänään. On panostettava tieteeseen, tutkimukseen ja innovaatioihin, joilla koko Eurooppaa viedään eteenpäin keskeneräisessä maailmassa. Jatkossakin on oltava niin, että voimme oleskella, opiskella ja työskennellä ympäri unionin aluetta. Tulevaisuudessa EU:n sisärajat on pyrittävä pitämään auki kaikissa tilanteissa. Voisiko unionin yhteinen kriisinhallintapolitiikka tarjota edellytykset siihen koronakriisin kaltaisissa poikkeustilanteissa?
Unionissa on pidettävä mukana heikommassa asemassa olevat, jotta voimme nousta yhdessä vahvempina. Henkinen läheisyys on tärkeää, mutta monikielisessä ja -kulttuurisessa EU:ssa emme pysty saavuttamaan sitä ilman, että ensin olemme myös fyysisesti lähellä toisia. Meille nuorille EU:n arvo ei ole mitattavissa yksittäisissä rahasummissa. Yhdessä me eurooppalaiset olemme vahvempia.
Katriina Tikanmäki, Saara Jokela, August Halonen
Keskustanuorten kansainvälinen jaosto
