Vietämme parhaillaan vanhusten viikkoa. Se on saanut minut miettimään tavallista enemmän ikääntymistä. Viimeisen parin vuoden aikana olen herännyt siihen, että ikääntyminen on alkanut näkyä tavallista enemmän sekä vanhemmissani että isovanhemmissani.
Tukan harmaantuminen ja juonteet kasvoissa ovat piirteitä, joita ei tarvitse piilotella. Ne saavat näkyä, ne ovat välissä vitsin aihe ja niitä kantaa ylpeydellä. Sen sijaan asioiden unohtelu tai diagnoosi lääkäriltä ovat asioita, jotka pyritään pitämään piilossa. Ne pohdituttavat ja voivat myös pelottaa.
Kun juttelen isovanhempieni tai ikääntyneiden tuttavieni kanssa, nousee eräs aihe toistuvasti esille: Kuka meitä sitten hoitaa, kun emme itse enää pysty itsestämme huolehtimaan? Ja emmehän me vaan joudu mihinkään laitokseen?
Vähän aikaa sitten menehtynyt pappani vietti viimeisen kesänsä yksityisessä hoitolaitoksessa – tai hoitokodissa, kuten itse tykkään asian ilmaista. Se oli papalle vaikea pala purtavaksi. Hoitokoti ei tuntunut kodilta.
Pappa ei ikinä valittanut hoidosta. Päinvastoin, hän kiitteli aina hyviä ja ystävällisiä hoitajia. Kun vietimme papan kanssa aikaa, niin usein kävi niin, että muutama muu hoitokodin asukas liittyi seuraamme juttelemaan. Toisesta huomasi, että juttukaverin puute oli ilmeinen ja siksi oli mukava liittyä joukkoon. Eräs seurasi hieman sivumpaa ja kommentoi vain sillöin tällöin.
Aluksi en oikein osannut reagoida, jos muistisairas ihminen tuli juttelemaan ja kertomaan omia juttujaan. Pikkuhiljaa siihen kuitenkin tottui ja loppukesästä porinoita riitti jonkun kanssa pitkästikin. Oivalsin, että monen kohdalla tilanne saattoi olla se, ettei omaisia käy tai juttuseuraa ei löydy. Hoitajat hoitavat jokaisen, mutta aikaa kohtaamiselle tai porinatuokiolle ei välttämättä ole.
Enkä minäkään syytä hoitajia. He tekevät töitä suurella sydämellä, mutta resurssit ovat monesti todella pienet. Kun vierailin viimeistä kertaa papan luona hoitokodissa, niin hoitajat olivat järjestäneet takapihalle grillijuhlat. Siellä istuttiin porukalla, syötiin makkaraa ja jäätelöä. Taustalla soi Vanhoja poikia viiksekkäitä. Pappa tunnisti kappaleen.
Keskustalaisiin arvoihin kuuluva ylisukupolvisuus mielletään usein niin, että maa jätetään paremmassa kunnossa aina seuraaville sukupolville. Ajatus kumpuaa historiasta, talonpoikaisajattelusta. Minä liitän ylisukupolvisuuteen myös huolenpidon. Historiassa sukupolvien välinen ketju, jossa vanhemmat huolehtivat lapsista ja lapset vanhemmista, näkyi ehkä väkevämmin mitä nykyään.
Olen itsekin pohtinut sitä, että mitä jos joskus työskentelisin esimerkiksi ulkomailla? Kuka huolehtii äidistä tai isovanhemmista? Onko itsekästä ottaa ja lähteä vähintään 600 kilometrin päähän? Tässä kohtaa olen yleensä myös pohtinut, että ehkä hoitokotiin joutuminen pelottaa siksi, että eloa siellä ei koeta mielekkääksi tai turvalliseksi. Iso muutos ja ikävät tapaukset uutisista jännittävät ja luovat epävarmuutta.
Ikääntyvässä Suomessa jokainen kaipaa hoivaa ja huolenpitoa. Onni on vanheta hyvässä hoidossa, ystävien kanssa, perheen ympäröimänä, turvallisessa kodissa ja virikkeellisessä ympäristössä. Pidetäänhän tästä yhdessä huolta? Vaikuttaa voi niin, että lähtee ehdolle kevään 2021 kuntavaaleissa ja on mukana edistämässä kuntalaisten hyvinvointia ja viihtyisää elinympäristöä.
