Oli vuosi 2003. Ja Väinö (4v) – poika, joka tykkäsi tarinoista. Mahdollisimman villeistä sellaisista. Eikä niiden täytynyt rajoittua muiden kirjoittamiin satuihin, vaan jos riittävän jänniä tarinoita ei löytynyt, Väinö väritti niistä omansa.
Joku niistä saattoi olla tarina tonttujen maasta. Tarina kolmenlaisista tontuista – roistotontuista, postitontuista ja räyhätontuista. Roistotontut varastavat äänestyslippuja ja raksivat niihin oikeamielisten ehdokkaiden nimiä. Roistotonttujen kavereina on postitonttuja, jotka syöttävät postiääniä vahingossa koirilleen. Ja jos roistotontut ja postitontut eivät riitä joulupukin tavoitteisiin pääsemiseen, on myös räyhätonttuja, jotka valtaavat kadut, jos vaalitulos on väärä. Ja kaiken takana on vallassa ikuisesti keikkuva pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa asuva helikopterillaan lentävä presidentti, joka omistaa risteilijöitä ja lentokoneita. Ja presidentin kavereina sanansäilää heiluttelevia sanomalehtiä, joiden toimittajat vastaavat kysymyksiin mehukkaiden uutisten lähteistään:
”Ihan itse keksin.”
Nelivuotias Väinö ei varmaan olisi uskonut, että jonain päivänä nämä sadut muuttuvat todeksi. Niin todeksi, ettei edes Walt Disney Companyn kassassa makaavalla 99 miljardilla eurolla yltäisi lähellekään tällaisen mittakaavan teemapuiston rakentamiseen. Siinä missä Walt Disney Worldin pinta-ala on 120 neliökilometriä, on tämän satumaailman koko 81 950-kertainen (9 834 000 neliökilometriä). Teemapuiston portit ovat täyttyneet ihmisjonoista, mutta monen niistä suunta on ulospäin. Jotkut nujakoivat keskenään, kaulassaan punaisia ja sinisiä huiveja ja päähineitä. Not funny.
Elämme eurooppalaisina maailmanaikaa, missä villeimmätkin sadut muuttuvat todeksi. Osa meistä seuraa porttien ulkopuolella tapahtumia vähintäänkin epäuskoisena, mutta samalla jotenkin kierolla tavalla kiinnostuneena. ”Eihän meillä voi käydä tällaista”, me hiljaa mielessämme pohdimme, niin kuin tämä Väinökin – aikana, jolloin pienen lapsen ei tarvinnut vaivata mieltään turhilla faktoilla tai tylsillä tosimaailman asioilla.
Tämä epäusko voi kuitenkin olla pettävää. Stanfordin yliopiston lehdessä julkaistu artikkeli How fake news spreads like a real virus (Edmund L. Andrews) kuvaa omalta osaltaan puhuttelevasti sitä, kuinka disinformaatio leviää yhteiskunnassamme elämäämme tälläkin hetkellä varjostavan viruksen lailla. Yksi valhe ei vielä itsessään riitä murtamaan meidän jokaisen aivosoluissamme piilevää älyllistä immuniteettiamme, mutta jatkuva valheiden sarjatuli saattaa murtaa lopulta vankimmankin ja älyllisesti terävimmän mielen.
Valheet ovat yksiä niistä monista arjessamme elävistä tarinoista. Kun arkisistakaan tarinoista ei enää ota selvää, ovatko ne valhetta vai totta, sytyttää se monen ihmisen mielen sisäiset pienet punaiset varoitusvalot jo kaikkein pienimmästä ja itsestäänselvimmästä väitteestä. Tämä vääntää yhteiskunnallisen keskustelukentän muotoon, missä asioiden tilaa eivät enää esitäkään ne yhdet, jotka tietävät – vaan jotkut toiset, joista satutaan vain tykkäämään eniten. Ja kun riittävän moni uskoo johonkin väitteeseen, sadat, tuhannet ellei miljoonat suut alkavat levittää sitä. Nämä juorukellot levittävät punaisen maton niin valheelle kuin totuudelle, minkä käsitti aikanaan myös eräs nimeltämainitsematon pahamaineinen ennen toista maailmansotaa vaikuttanut propagandaministeri, joka kiteyttää ilmiön seuraavaan yhdeksänsanaiseen lauseeseen: ”Kun valheen kertoo tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee totta.” 2020-luvun viestintäteknologia on myös tässä tarkoituksessa apuri, joka ei ole eettinen, mutta sitäkin innokkaampi. Sitä kiinnostaa pohjimmiltaan viestin viraalius ja sisällön leviävyys, ei arvopohjaisuus tai totuudenmukaisuus.
Jotkut ehkä vielä miettivät, kuka on tämä nelivuotias Väinö, josta kerroin. Heille voi vinkata sen, että hän satuilee onnellisesti yhä edelleenkin. 😉 Tarinoiden kertominen ja fiktiivisiin asioihin uskominen on yksi ihmiskunnan menestyksen salaisuuksista, ja tämän väitteen on muuten satuillut ennen myös ainakin yksi toinen (tämä satusetä on muuten nimeltään Yuval Noah Harari).
Lähdetään liikkeelle siitä, että aikaisemmin tekstissä esiin nostamani Walt Disney Company omistaa yhäkin ne 98,6 miljardia dollaria. Mutta kenelle nämä massit oikeastaan kuuluvat? Meidän jokaisen fiktiivisessä jaetussa todellisuudessamme asuvalle oikeushenkilölle, jota kutsutaan myös pörssinoteeratuksi yhtiöksi. Tämä oikeushenkilö pystyy uskomattomalla tavalla kokoamaan yhteen useita todellisia ihmisiä ympäri maailmaa, jotka työskentelevät yhteisen päämäärän eteen, oli tämä päämäärä mikä tahansa.
Ilman kekseliäisyyttä ja tarinoita meillä ei olisi kansakuntia yhdistäviä myyttejä. Emme olisi kuulleet Ranskasta tarinoita vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Ja talvisodan hengestä – siitäkään ei puhuttaisi.
Parhaat tarinat voimaannuttavat, nostattavat ihmiskunnan uusiin voittoihin ja korkealle. Huonoimmat tarinat lannistavat, ja laskevat meidät ihmisinä tasolle, joka on kaukana siitä rimasta, jonka me voisimme parhaimmillamme, niin halutessamme, saavuttaa.
Nähdäkseni meidän harteillamme onkin etenkin yksi kysymys ylitse muiden: miten pystymme yksilöinä ja ihmiskuntana edesauttamaan voimaannuttavien tarinoiden nousua, ja pitämään toisaalta meitä kaikkia lannistavat tarinat ruodussa? Ja tärkeänä jatkokysymyksenä: mihin piirrämme voimauttavan ja lannistavan tarinan välisen rajan siten, että emme tukahduta uusien, parempien ja kekseliäämpien tarinoiden syntymistä ja kehittymistä?
Edmund L. Andrews. How fake news spreads like a real virus. Stanfordin yliopisto (2019).
Väinö Tuovinen
Keskustanuorten liittohallituksen jäsen
