Ensimmäiset muistoni digitaitojen opetuksesta ovat alakoulusta, jolloin en omistanut edes matopelikelpoista nokialaista. Opettelimme käyttämään Wordia äidinkielentunnilla luokassa olevalla PC-tietokoneella, jonka näyttö muistutti kuvaputkitelevisiota. Käyttöjärjestelmä taisi olla legendaarinen Windows ’97, itselläni ikää ehkä kahdeksan ja kirjoitelman aiheena mahdollisesti yksisarviset. Tämän jälkeen jokainen vuosikurssi toi tietoteknistä osaamista niin ATK-tuntien kuin mediataidon valinnaisaineen muodossa. Ensimmäisen kannettavani sain lukio-opintojani varten kaupungin laskuun 16-vuotiaana, ja tallennustapa vaihtui muistitikusta pilvipalveluihin.
Koulutuspolkuni aikana on tehty valtavia digiloikkia. Kun on syntynyt -96, ehti nähdä korppuja jopa käytössä mutta kuitenkin tottui työskentelemään ja julkaisemaan eri formaateissa. Kuulun sukupolveen, joka osaisi käyttää edelleen piirtoheitintä mutta kummeksuisi sen käyttöä opetuksessa. Etäopiskelussa on siirrytty ns. tentittävistä, itsenäistä kursseista sittemmin verkossa tai hybridinä järjestettäviin luentoihin. Ne toimivat pääsääntöisesti erinomaisesti, eikä ole tullut vastaan tilannetta, jossa digitaitojen puute olisi tehnyt tilanteesta mahdottoman. Nyt korona-aikana on ollut ilo nähdä, miten notkeasti kurssit siirtyivät verkkoon. Digi on niin normi, että kurssin verkkoalustan puuttuminen epäilyttää ja vähän ahdistaakin.
Mennyt vuosi toi etäopiskelun käytännössä kaikkiin koteihin – voisi sanoa, että digiloikka on jo tehty. Uskon viime kevään opettaneen, että etäopetukseen pystytään tarvittaessa, kun sitä on mietitty riittävästi etukäteen erityisesti pienten oppilaiden kohdalla. Pullonkauloiksi osoittautuivat soveltuvien laitteiden omistaminen (korjattavissa investoinneilla, käsittääkseni tehty monessa kunnassa jo) ja käyttöosaaminen (ratkaistavissa sekä henkilökunnan että oppilaiden asianmukaisella koulutuksella). Internetyhteyksistä puhuttiin varsin vähän siihen nähden, miten monessa paikkaa se on etäopiskelun suurin haaste.
Keskustanuorista on ehdottoman tärkeää saada etäopiskelu yhdenvertaisen mahdolliseksi koko maassa. Verkon kattavuus on merkittävä saavutettavuus- ja yhdenvertaisuuskysymys. Siinä ei paljoa ole tehtävissä edes loistavilla opiskelu- ja digitaidoilla, jos kotona verkon vahvuus ei riitä liikuttamaan edes liveääntä. Internetyhteys on puutteellista paitsi pitkien etäisyyksien Suomessa, myös ihan kaikenlaisten keskusten liepeillä ja jopa keskusten sisällä. Verkot on saatava kantokykyiseksi. Kattava ja toimiva tietoliikenneinfra on elintärkeä ja jopa kohtalonkysymys, johon kunnillakin on sanavaltaa ja ratkaisukykyä.
Viimeksi asia käveli vastaan menneellä viikolla. Etäopiskelua vuosia tehneenä halusin kuunnella ajomatkallani kotiin liveluentoa, jota normaalisti seuraisin läppäriltä tai älypuhelimesta kotonani. Hyvä idea kaatui, kun verkko hävisi tyystin kymmeniksi kilometreiksi maakuntarajan molemmilla puolilla. Jos tilanne olisi vaatinut aktiivista läsnäoloa sillä hetkellä, olisi läsnäolomerkintä ollut saavuttamattomissani. Ajelin kaksinumeroisella tiellä kahden naapurikaupungin välillä, noin 80 kilometrin välimatkalla – en täysin kaukana kaikesta tai edes puolimatkassa itänaapuriin. Työnsarkaa on paitsi täällä itäisessä Suomessa, myös muualla.
Toimiva verkkoinfrastruktuuri antaisi konkreettista tukea yhdenvertaisuuden tunteelle ja yhdenvertaisuuden toteutumiselle. Ilmaista tällainen investointien tekeminen ei ole, mutta niihin käytetty raha maksaa varmasti itsensä takaisin. Tähän tarvitaan myös kuntapäättäjien tahtotilaa – ja sitä meiltä keskustanuorilta löytyy. Mielestämme kaikki ansaitsevat toimivan verkkoyhteyden kotiinsa, jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan.
Kaisa Oinas-Panuma
Keskustanuorten varapuheenjohtaja ja kuntavaalityöryhmän jäsen
