Viime maanantaina palvelukseen astui 12 000 uutta varusmiestä. Uusia alokkaita koittaa uusi, mutta toisaalta ihmeellinen maailma – jokainen päivä tulee olemaan uutta ja erilaista. Jotkut parikymppiset eivät välttämättä ole koskaan ollut kotoa viikkoa pidempään pois, joku saattaa miettiä parisuhdettaan ja joku harrastuksiaan, kun sisäänsulkevat korona-kiinniolot pitävät nuorukaisia palveluksessa pitkäänkin. Se voi olla rankkaa, monellekin.
Minä itse kotiuduin noin kolme viikkoa sitten palveluksesta.
347 palveluspäivän jälkeen käteen jäi paljon muutakin kuin yksi vänrikin heraldinen ruusuke – käteen jäi ajatus varusmiespalveluksesta yhteiskunnan osana, kasvattajana ja kokonaisturvallisuuden takaajana. Toisaalta, ehkä RUK:n turvallisuuspolitiikan luennot meni perille – kyllä kaikesta isoimpana itselleni palveluksen tarkoituksesta kirkastui juurikin kokonaisturvallisuus.
Palveluksessa elää ja hengittää inttiä. Jos on yhtään heittäytyvää sorttia, täyttyy nopeastikin Twitter-feedikin turpo -aiheisilla postauksilla. Armeijassa onkin sanonta: “tee työtä, jolla on tarkoitus”. Monesti sillä väsyneimmälläkään varusmiehellä ei ole hajuakaan palveluksen merkityksestä, varusmiespalvelus voidaan kokea pakollisena pahana – perinteenä ja velvollisuutena. Ei merkityksekkäänä tai oikeutettuna. Niistä kaikista turpo-keskusteluista itselleni on jäänyt mieleen se, että kaiken yleisen asevelvollisuuden raamien tulee olla merkityksellisiä ja palvella kokonaisturvallisuutta. Ehkä ajassa eläenkin.
Palveluksessa itsellenikin syntyi ajatus siitä, mihin yleistä asevelvollisuutta tulisi kehittää.
Yleisen asevelvollisuuden ongelma on se, että vain miessukupuolen ollessa asevelvollinen, jää osaavan reservin määrä ihannetta pienemmäksi. Ongelman kärki lienee se, että vain 70 % koulutusikäisestä aineksesta päätyy palvelukseen koko ikäluokasta. Ja toisaalta vielä harvempi suorittaa sen loppuun. Potentiaalia nuorissamme olisi, mutta potentiaalia ei osata hyödyntää oikein – jos on otettavissa paljon enemmän irti nuoristamme kokonaisturvallisuuden takaamiseksi, miksi emme tekisi sitä?
Ongelma on tunnistettu, mutta toistaiseksi ratkaisumalleja löytyy yhtä monta, kuin puhujaakin. Ilmoille on heitetty keskusteluissa vapaaehtoisen palveluksen malli, kuin myös se, että naissukupuoli velvoitettaisiin osallistumaan palvelukseen. Kumpaakaan en pidä erityisen hyvänä. Vapaaehtoisuus romuttaisi vahvan reservin ja koko ikäluokan kouluttaminen aseisiin ei ole tarkoituksenmukaista. Ratkaisun on löydyttävä jostain väliltä, keskeltä.
Tällä hetkellä yleinen asevelvollisuus koostuu asepalveluksesta ja siviilipalveluksesta. Asevelvollisia koulutetaan yhä vähenemässä määrin ja siviilipalveluksen tarkoitus ei kohtaa kokonaisturvallisuuden tarpeita millään tasolla. Vaikka esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitto on jo pitkään väittänyt, että siviilipalvelusta suorittaville ei ole paikkaa kokonaisturvallisuuden tekijöinä – tästä olen vahvasti eri mieltä. Minä lähden ajatuksissani siitä, että ilman muuta siviilipalveluksen tulee ensisijaisesti palvella juurikin turvallisuusnäkökulmaa – mielellään siitä kulmasta, että osaavaa henkilöstöä löytyy myös mahdollisessa kriisitilanteessa. Kaiken asevelvollisuuteen liittyvän tulisi kiteytyvän ajatukseen kriisinsietokyvystä. Jos siihen ei pyritä myös siviilipalveluksessa, on se yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle hyödytön taakka, jota pitää toteuttaa vaihtoehtona asepalvelukselle.
Keskustanuoret ovat esittäneet oman mallinsa ratkaisuksi: kansalaispalvelumallin, jossa näihin on otettu kiinni. Mallissa asepalvelusmallin rinnalle tuotaisiin aseeton, yhteiskunnallisen turvallisuuden tarpeisiin kohdennettu koulutusjärjestelmä, johon voisi osallistua myös naissukupuoli. Kutsunnat olisi yhteiset, jotka olisi paljon enemmänkin, kuin lääkärintarkastus ja paperi käteen. Kutsunnat olisi kartoittava tapahtuma, viimeinen kerta, kun ikäluokka kootaan yhteen.
Ehkä tätä olisikin syytä kehittää. Yleisessä keskustelussa on viime aikoina laajasti tunnustettu nykymallin epätasa-arvoisuus, vain miessukupuolen ollessa velvollinen palvelukseen. Vaikka Puolustusvoimien tehtävä ei ole tyydyttää kiihkoisimpienkin tasa-arvon puolustajien oikeudentuntoa, vaan tuottaa mahdollisimman osaava sotilasjoukko, voi laajan reservin kouluttaa tasa-arvoon pyrkien yhteiskunnan rakenteiden tuella. Keskustanuorten mallissa yhdistyy tasa-arvoinen rakennemalli, mutta myös kokonaisturvallisuuden tarpeita tyydyttävä koulutuskokonaisuus. Se on tulevaisuutta – ei asioiden muuttamista vain muuttamisen tahdosta, vaan kymmeniä vuosia vanhan organisaation muuttamista uudempaan ja parempaan.
Joonas Immonen
Keskustanuorten liittohallituksen jäsen
