Olen kuluneen syksyn aikana kuunnellut suurella mielenkiinnolla Radio Helsingin tuottamaa uutta viikoittaista radio-ohjelmaa ”Kuka varastaa ja keneltä?”. Ohjelma keskittyy pääasiassa romanimusiikkiin, mutta paljolti myös romanikulttuuria koskeviin kysymyksiin. Yhteiskunnallisesti sekä kulttuurillisesti esiin nostetaan muun muassa tämän päivän ongelmakohtia aiheeseen liittyen.
Ensimmäiset romanit saapuivat Suomeen jo 1500-luvulla. Tästä huolimatta yhteiskuntamme rakenteisiin pesiintyneistä ennakkoluuloisista asenteista ja jopa rasismista ei ole päästy eroon vielä 2020-luvullakaan. Yleiset negatiiviset ennakkoluulot romaneja kohtaan elävät yhä vahvoina. Romanit mielletään stereotyyppisesti laiskoiksi, epäluotettaviksi sekä rikollisiksi. Unohdetaan se tosi seikka, että romanit ovat siinä suomalaisia, kuin kuka tahansa valtaväestöstä. Samalla lailla ennakkoluuloja joutuvat kohtaamaan myös monet muut kieli- ja kulttuurivähemmistöt maassamme. Ajatellaanpa vaikka, minkälaisia stereotypioita kytkeytyy yleisesti ottaen esimerkiksi suomenruotsalaisuuteen taikka saamelaisuuteen. Ennakkoluuloilla on kauaskantoiset vaikutukset ja ne estävät meitä näkemästä todellisuuden, kohtamaan yksilön yksilönä.
Romaninuorten neuvoston puheenjohtajan Leif Hagertin Duunitorille antamassa viime heinäkuisessa haastattelussa käsitellään romaninen työllistymiseen liittyviä ongelmia. Leif kertoo haastattelussa omakohtaisesta kokemuksesta, kuinka koulutustaustalla ja osaamisella ei ole useinkaan minkäänlaista merkitystä työllistymisen kannalta, kun käy ilmi, että työnhakija onkin romani. ”Asiakkaat eivät reagoisi hyvin, jos näkisivät romanin heillä töissä” -lausetta on käytetty useamminkin Leifin mukaan perusteluna sille, ettei romania voida palkata työhön. Tämänlaisten kohtaloiden seurauksena syntyy työttömyyden kierre, minkä seurauksena köyhyys kasvaa. Vahvistamme toisin sanoen itse omatoimisesti stereotypiaa romaneista laiskoina ihmisinä. Kasvava ulkopuolisuuden tunne aiheuttaa yksilöissä puolestaan monia erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia.
Vaikka tilanne monilta osin onkin suorastaan tyrmistyttävä, niin ihmisten pahansuopaisuuteen pohjasyynä edellä mainituille ennakkoluuloille en suostu uskomaan. Sen sijaan ilmiöt ovat selvästi osoitus moniin maamme kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kohdistuvasta tietämättömyydestä, mikä puolestaan synnyttää sekä vahvistaa ennakkoluuloja entisestään. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, niin yhä 500 vuoden yhteiselonkin jälkeen monet tietävät varsin vähän romanikulttuurista.
Suomen romanipoliittisessa ohjelmassa (ROMPO) 2018-2022 sosiaali- ja terveysministeriö määrittelee kattavasti eri keinoja, joilla tähdätään romaniväestön vahvempaan integroimiseen osaksi yhteiskuntaa. Ohjelmassa mainitaan tärkeäksi esimerkiksi: alue- ja kuntatason viranomaisten sitoutuminen romaniväestön aseman kohentamiseen, romaniväestön osallisuuden ja yhdenvertaisuuden vahvistaminen kaikissa koulutusmuodoissa, ammattikunnissa ja yhteiskunnan muissa palveluissa sekä rominajärjestöjen ja eri kansalaisjärjestöjen välisen yhteistyön lisääminen. Ennen kaikkea tietoisuuden kasvattaminen romanikulttuurista on kaiken keskiössä kaikilla elämän alueilla.
Kuuleeko sisäministeri Mikkonen? Toinen ”Kuka varastaa ja keneltä?” -ohjelman toimittajista, muusikko sekä kulttuurivaikuttaja Mertsi Lindgren on kertonut muun muassa siitä, kuinka yhä tänäkin päivänä on varsin arkipäiväistä, että kun romani astu sisään ruokakauppaan, niin vartija vahtaa jatkuvasti perässä – varkaan leima asetetaan otsaan, ennen kuin kauppaan ehtii edes astua jalallaankaan. Yksi näkyvimmistä arkipäiväisen rasismin muodoista onkin vartijoiden ahkera osallistuminen mukaan romanihenkilön kauppaostosten tekoon. Yksityisen turvallisuusalan valvonta kuuluu poliisin tehtäviin. Sisäministeriön olettaisikin ottavan vahvasti kantaa edellä mainitun kaltaisiin ilmiöihin ja ryhtyvän toimimaan määrätietoisesti ilmiöiden pois kitkemiseksi.
Mutta mikä se vaiettu salaisuus sitten on? Vaikka kaikki edellä kerrottu olisikin hyvin otsikkoon sopivaa, niin on olemassa yksi lähes totaalisesti vaiettu seikka karjalaisuuden ja romanien välisistä suhteista sekä historiasta. Kyse on osaltaan jopa valtiollisesta syrjinnästä.
Luin jonkin aikaa sitten dosentti Kai Åbergin kirjoittaman artikkelin ”Karjalan kaaleet (romanit) osana itäsuomalaisuutta – 100 vuoden hiljaisuus.” Artikkelissa Åberg kirjoittaa, kuinka yleistä Karjala-kuvaa sekä karjalaista identiteettiä on pyritty yksioikoistamaan, vaikka esimerkiksi romanit ovat eläneet Karjalassa jo satojen vuosien ajan rinta rinnan karjalaisten, suomalaisten sekä venäläisten väestöryhmien kanssa. Karjalassa romaniväestön suhteet valtaväestöön ovat olleet aina tähän päivään saakka varsin monipuoliset sekä arkiset. Karjalan romanien syrjään siirtäminen on ilmennyt näkymättömyytenä muun muassa niin karjalaista musiikkia käsittelevissä keskusteluissa kuin myös laajemmin karjalaisuuteen kytkeytyvissä historiallisissa sekä kulttuurillisissa tutkimuksissa.
Venäläisen, varsin neuvostohenkisen Karjala-kuvan luomisen itänaapurissamme voi hyvin ymmärtää, sillä ”yksi yhtenäinen kansa” -ajattelu on ollut jo hyvän aikaa siellä voimissaan. Mutta sopiikin ihmetellä, miksi Suomessa pyritään vaikenemaan ja väistämään sitä tosiseikkaa, että karjalaisuus on varsin moniaineksisista niin kulttuurillisesti kuin historiallisestikin katsottuna, ja että romanit kuuluvat oleellisesti osaksi karjalaisuutta. On ehdottoman väärin ja suorastaan kismittävää seurata tällaista syrjintää tämän päivän Suomessa. Toivonkin todella, että tulevaisuudessa yleistä Karjala-kuvaa laajennetaan asiaan kuuluvalla tavalla, ilman että yksittäisiä väestöryhmiä suljetaan perusteetta pois kuvastosta.
Meidän suomalaisten olisi myös syytä pohtia tarkemmin, miten todella ymmärrämme ja sisäistämme käsitteen ”suomalaisuus” jokapäiväisesti, ketkä miellämme todella osaksi suomalaisuutta? Minkä takia yhä nykyäänkin on tarve pohtia, kannattavatko äidinkielenään ruotsia puhuvat syntyperäiset Suomen kansalaiset Suomea vai Ruotsia? Miksi romani, syntyperäinen Suomen kansalainen kokee niin usein syrjintää työnhaussa? Ja miksi ylipäänsä meillä on tarve ylläpitää stereotypioita sekä ennakkoluuloja vuosikymmenestä toiseen maamme kieli- ja kulttuurivähemmistöjä kohtaan? Ketkä todella hyväksymme suomalaisiksi, muuallakin kuin henkilöpapereiden sivuilla?
Miika Jauhiainen
Keskustanuorten kansainvälisten asioiden sihteeri
