Urheilun ja politiikan suhde puhututtaa ja jälleen olemme argumentin “ei sotketa urheilua politiikalla” – äärellä. Urheilu korkeimmalla tasolla ei ole vuosikymmeniin ollut politiikasta vapaa vyöhyke – jos olisi, emme kai näkisi pestiä urheiluliiton puheenjohtajana liikkuna presidenttipelissä? Tilanne ei myöskään eroa harrastekentillä, jossa muutama vuosikymmen takaperin pohdittiin tiuhaan, liikkuuko lapsi SUL:n vai TUL:n seuran väreissä. En edes usko, että politiikka on urheilulle niinkään ongelma – todellinen mörkö on taustalla piilevä korruptio, suhmurointi ja väärinkäytökset.
Olympialaiset edustaa kaikessa megalomaanisuudessaan ylikulutusyhteiskuntamme pahimpia puolia. Aiempien kisakohteiden rapistuessa paikoilleen on Pekingin kisojen infran rakentamisessa otettu yhä kovempia kierroksia. Luonnonsuojelualueet saavat väistyä, ja talvilajeille varsin olennainen elementti, lumi, tuotetaan kaikkinensa keinotekoisesti alueella, jossa on luonnostaan hyvin niukasti vettä. Lisämausteensa tuo avointa kansanmurhaa suorittavan valtion mahdollisuus egon kiillotukselle. On selvää, ettei valtiojohtomme paikka ole mukana näissä talkoissa, vaan osana diplomaattista boikottirintamaa!
Heti perään suunnataan Qatariin vuoden 2022 jalkapallon MM-kisoihin. Jo kisojen myöntämiseen johtanut prosessi itsessään oli korruption värittämä. On myös vaikea valinta, onko orjatyöläisten ihmishenkiä kustantanut rakennusurakka uusien kaupunkien ja stadionien äärellä ennemmin järjetöntä vai epäeettistä. Muista urheilumaailman merkkitekijöistä urheiluliigat NHL ja NFL pakoilevat vastuutaan aivovammoista ja kotimaassamme KHL-Jokerit esiintyy täysin ongelmitta Lukashenkan Valko-Venäjällä – vain muutamia näkyvimpiä tapauksia mainitakseni.
Kotimaan kentilläkään ei ongelmilta välty. Sukupuolten välinen kuilu lajien sisällä on mittava, eikä se selity pelkillä lipputuloilla vaan toimenpiteiden puutteella. Suomen urheilun eettisen keskuksen SUEK:n kova työ on saanut esille pitkään pinnan alla kuplineen ongelman urheilussa tapahtuvan häirinnän saralla. Katsomoissa tapahtuvaa rasistista huutelua ei onnistuta kitkemään meillä tai maailmalla, ja latu ei ole edelleenkään kunnolla auki esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien urheilijoiden esiinmarssille. Lasten harrastamisesta on myös kasvavaa vauhtia tulossa luokkakysymys, kun jalkapallon, jääkiekon ja vaikkapa muodostelmaluistelun osalta ollaan tilanteessa, jossa kauden aikana kumuloituvat harrastusmaksut uhkaavat jopa keskiluokkaisen perheen taloutta.
Olen rakastanut urheilua koko ikäni ja haluan, että rakkaus kantaa läpi elämän – niin kentillä, kentän laidalla kuin sohvaltakin käsin. Urheilun kehityssuunnat ovat kuitenkin omiaan vieraannuttamaan intohimoisimpiakin faneja pois rakastamansa joukkueen peleistä tai arvokisojen seuraamisesta. Tätä sairautta ei korjata työntämällä päätä pensaaseen ja yrittämällä pitää sikarinhajuisen kokoushuoneen ovia suljettuna politiikalta. Päinvastoin urheilu täytyy pitää alttiina yhteiskunnalliselle arvioinnille ja poliittisille vaikutteille.
Esko Ahon kohua herättäneeseen haastatteluun sisältyi myös hyvä pointti: ”Urheilussa on yhteiset säännöt, jotka kaikki hyväksyvät. Ne ovat täsmälleen samat säännöt isoille ja pienille pelaajille. Se on tärkeä opetus kansainväliselle yhteisölle”. Tämä on totta silloin, kun urheilumaailma toimii arvojensa mukaan. Jotta niiden arvojen ääreen voidaan palata, tarvitaan oppitunti politiikan maailmasta. Sen oppitunnin pääsisältönä toimii läpinäkyvyys, sosiaalinen ja ekologinen vastuu ja sen kantaminen, sekä demokraattinen päätöksenteko.
Jere Tapio, Keskustanuorten varapuheenjohtaja
Valokuva: Anna Hänninen
