Korkeakouluni ylioppilaslehdessä julkaistiin “Hädin tuskin pinnalla” niminen, herättelevä ja pysäyttävä kirjoitus muutama viikko taaksepäin. Kirjoituksessa käsiteltiin pitkään vaiettua aihetta, nimittäin järjestötoimijoiden uupumista. Olen iloinen siitä, että keskusteluilmapiiri on jaksamisen teeman ympärillä avautunut. Moni rohkea opiskelija tai työssäkäyvä on kertonut avoimesti kamppailustaan jaksamisen kanssa ja vienyt omalta osaltaan keskustelukulttuuria ja asennemuutosta eteenpäin. Järjestötoimijoiden jaksaminen on kuitenkin aihe, josta ei puhuta.
Moni järjestöaktiivi tunnistaa tilanteen, missä innostuu toiminnasta niin, että työmäärä tai luottamustoimien määrä kasvaa järjettömäksi. Järjestötyö on parhaimmillaan antoisaa: uusia kavereita, sopivasti haastavia mutta mielekkäitä tehtäviä ja hyvä tekemisen meininki. Järjestötyön merkitystäkään ei tule vähätellä. Ei monetkaan organisaatiot pyörisi ilman heitä, jotka tekevät pyyteettömästi työtä yhteisen hyvän eteen – monesti vielä ilman minkäänlaista korvausta. Mutta ratkottavana onkin se haaste, miten järjestötoiminta pidetään mielekkäänä.
Itse olen aikoinaan myös kokenut väsymistä järjestötoiminnassa. Olin useassa luottamustoimessa samaan aikaan. Työmäärä tuli yllätyksenä. Vapaa-aika täyttyi kokouksista, palavereista ja reissaamisesta. Olin ajatellut pitkään, että luottamustoimet ja niiden hoitaminen ovat paras mahdollinen tapa viettää vapaa-aikaa. Pian kuitenkin ilo tekemisestä katosi ja aiemmin innostavalta tuntuneet tehtävät muuttuivat kuormittaviksi velvollisuuksiksi. Ei sen takia, etteikö toiminta sinänsä olisi ollut kiinnostavaa. Aikataulut, loputtomat tehtävät, deadlinet ja levon puuttuminen vain veivät ilon järjestötoiminnasta.
Missä menee raja ja kenen se on piirrettävä? Uskon, että jokainen meistä voi vaikuttaa. Tarvitsemme inhimillisyyttä järjestötoimintaan. Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole, mutta jostain on aloitettava. Inhimillisellä johtamisella ja toiminnalla jokainen meistä voi luoda hyväksyvää, arvostavaa ja inhimillistä ilmapiiriä. Kannustan sinua pohtimaan, miten juuri sinä voit vaikuttaa. Itse ajattelin lähteä liikkeelle näistä:
Kunnioitan heitä, jotka vastaavat tällä kertaa “ei”
Koetan ymmärtää toisen lähtökohtia ja tilannetta.
Muistan kiittää aina, kun siihen on aihetta
Kerron avoimesti ja rehellisesti, jos oma kantokykyni ei riitä ottamaan vastuuta
Kuuntelen aidosti ja aistin herkästi. Jos huomaan toisen kamppailevan jaksamisen kanssa, välitän ja pyrin auttamaan parhaani mukaan.
En painosta toista ottamaan tai hakemaan lisää vastuuta, jos hän ei sitä halua.
Elli Tuominen, Keskustanuorten liittohallituksen jäsen
Hädin tuskin pinnalla -kirjoitus: http://lapinylioppilaslehti.fi/2022/03/01/hadin-tuskin-pinnalla/
