Miltei pääni puhki olen minäkin pohtinut Ukrainan tilannetta ja kaikkea siihen liittyvää. Tilanne on yhä varsin arvaamaton ja moniulotteinen, mutta toivo on vahvasti läsnä. Tiedän, että rauha tulee. Toivon, että pikimmiten.
Neuvostoliitto hajosi 1991 osaltaan Gorbatšovin harjoittaman politiikan myötä ja nykyinen Venäjän federaatio sai ensimmäiseksi presidentikseen Boris Jeltsinin. Elettiin toivon aikakautta, jolloin Venäjän länsimaistuminen ja demokratisoituminen otti suuria askeleita eteenpäin. Jeltsinin kerrotaan ehdottaneen Ahtisaarelle jopa yhteistä rajavalvontaa Suomen ja Venäjän välille, mutta tähän presidenttimme oli tiukasti tokaissut, että molemmat valtiot pitäkööt sotilaansa omilla puolillaan. Kauas on tultu 90-luvun toiveikkaista vuosista. Vaikka Gorbatšov ja Jeltsin eivät kuitenkaan tulleet juurikaan toimeen keskenään, niin molempia yhdistää se, että kumpikaan ei ole Venäjän istuvan presidentin Vladimir Putinin suosiossa, päinvastoin.
Ruotsin pääministeri Magdalena Andersson on julkisuudessa tuonut vahvasti esille Euroopan yhtenäisyyden tärkeyttä näinä aikoina. Euroopan yhtenäisyyttä, päättäväisyyttä ja saumatonta tukea Ukrainalle onkin kiittäminen. Yhtenäisyys on varmasti yllättänyt myös Putinin. Poliittiset, taloudelliset, humanitaariset ja yksittäiset sotilaalliset tukitoimet ovat osoittaneet yhteisten demokraattisten arvojen tärkeyttä koko Euroopalle. Suomessakin kyseessä taitaa olla ensimmäinen ponnistus pakolaisten auttamiseksi ilman, että siitä olisi yleistä soraääntä kantautunut ilmoille. Myös pakotekierrokset käyvät eurooppalaisille valtioille yhä hankalammiksi erityisesti energian osalta, mutta ihailtavaa on, kuinka määrätietoista sekä ongelmanratkaisuhakuista toiminta yleisesti ottaen on. Kyseessä on koko Euroopan yhteinen kriisi.
Paitsi Ukrainaa ennen kaikkea, niin myös entisiä neuvostotasavaltoja on meneillä oleva sota koskettanut erityisesti. Putinin imperialistiset puheet ovat aiheuttaneet suurta huolta. Esimerkiksi kun Helsingissä järjestettiin kymmentuhatpäinen mielenosoitus Venäjän hyökkäystä vastaan maaliskuun alussa, niin samoihin aikoihin Tallinnassa järjestettiin vastaavanlainen mielenosoitus kolmenkymmenen tuhannen ihmisen voimin.
Virolainen Postimees julkaisi huhtikuun alkupuolella kirjoituksen, jossa muistutettiin kielellisten erojen olevan merkityksettömiä, ja että kaikki virolaiset ovat lopulta häviäjiä sekä istuvat samassa veneessä, mikäli sota syttyisi. Lehti muistutti myös, ettei mikään valtio ole toisen maailmansodan jälkeen tappanut yhtä paljon venäjänkielisiä henkilöitä kuin Venäjä itse. Se korosti myös lopuksi, että ihmisten on tehtävä kaikki sen eteen, jottei sotaa syttyisi lähi- tai kaukotulevaisuudessa. Tämä on loistava esimerkki siitä, kuinka monia askeleita olemmekaan Venäjää edellä sen harjoittamassa informaatiosodassa.
Keskusteluilmapiirin osalta toivoisin Suomessa mahdollisimman asiakeskeistä ja sivistynyttä otetta. Sen sijaan, että käyttäisimme aikaa vuosikymmenten takaisten ”legendojen” ylös kaivamiseen ja niillä syyttelemiseen ilman pitäviä todisteita, niin suotavaa olisi ennen kaikkea keskittyä ajankohtaisiin tapahtumiin. Meidän on elettävä tässä hetkessä ja tulevaa ajatellen, tehdessämme maamme kannalta merkittäviä ratkaisuja. Esimerkiksi presidentti Tarja Halonen antoi vastikään kerrassaan pöyristyttävän kommentin, jossa kertoi Baltian maiden tottuneen jonkinmoiseen neuvostolaiseen, kollektiiviseen turvajärjestelmään.
Vaikkakin Halonen on lausuntoaan sittemmin pahoitellut, niin sopii ihmetellä entisen presidenttimme lähihistorian tuntemusta ja ymmärrystä. Neuvostovallan aikana muun muassa Virossa koettiin toden teolla kommunismin kauheudet, oli laajaa köyhyyttä, sortamista sekä alituista pelkoa siitä, mitä sai sanoa ja tehdä. Miten kukaan voisi tuntea jonkinlaista turvaa sellaisen sortovallan ikeessä?
Erittäin varovaisia toivon pilkahduksia on saatu nähdä neuvotteluiden muodossa Ukrainan ja Venäjän välillä esimerkiksi natomaa Turkin maaperällä. Totta on kuitenkin, että Venäjällä valtaa todella pitävien mukana oleminen neuvotteluissa olisi ensisijaisen tärkeää. Sovinto on mahdollista saada aikaa kaikissa konflikteissa, mikäli kaikki osapuolet sitä todella vain haluavat. Nykyisessä tilanteessa ei-valtiollisten järjestöjen rooli kasvaa entisestään, kun geopoliittisia jännitteitä lähdetään purkamaan. Suomalaisen CMI:n mukana olo rauhanneuvotteluissa onkin erittäin hieno ja toivottu uutinen, sillä suomalaista diplomatiaosaamista maailmalla kovasti kaivataan. Työkalut eivät siis missään nimessä ole vielä loppuneet diplomatian työkalupakista. Ennen pitkään sota tulee varmuudella loppumaan, toivottavasti aiemmin kuin ehkä osaammekaan aavistaa.
Myös Kiina on alusta alkaen pyrkinyt esiintymään eräänlaisena rauhanlintuna, mutta todelliset toimet konfliktin ratkaisemiseksi ovat jääneet uupumaan. On selvää, että Kiina pyrkii pelaamaan mahdollisimman pitkälle kaksilla rattailla. Toisaalta se on Venäjän parhaimpia kumppaneita, toisaalta se taas ei uskalla tukea Venäjää avoimesti, tietäen länsimaisten suhteiden valtavan merkityksen muun muassa maan taloudelle. Mikäli Yhdysvaltojen ja Kiinan väliset suhteet olisivat huomattavasti nykyistä paremmalla tolalla, niin olisi näiden valtioiden välisellä yhteistyöllä rauhan saavuttamiseksi suuri merkitys. Valitettavasti tiiviimpi yhteistyö ei ole kuulunut realismiin enää muutamiin vuosiin.
Jonkin aikaa sitten Yhdysvaltain presidentti Joe Biden ärähti Vladimir Putinille ja ilmoitti, ettei rauhaa voi syntyä niin kauan kuin Putin on vallan kahvassa kiinni Venäjällä. Lausunnosta nousi kohua myös Yhdysvalloissa, sillä taktisesti se ei diplomatian kannalta ollut kovinkaan järkevä vaan pikemminkin rajoittava veto. Mahdollisimman pysyvä rauha on saatava aikaan pikimmiten ja Ukrainassa tapahtuvat kauheudet loppumaan. Olen toki enemmän kuin samaa mieltä Bidenin kanssa siitä, että vallan vaihtuminen Venäjällä olisi lottovoitto, mutta nykyisessä tilanteessa se ei näytä kovin todennäköiseltä vielä hetkeen. Vahvat neuvostohenkiset piirteet näkyvät venäläisessä yhteiskunnassa vahvasti tänä päivänä monellakin eri tavalla. Putin veti stadionin täyteen kaupungin työntekijät sinne pakottaen sekä sananvapaudesta sekä ihmisoikeuksista ei ole juuri ollut tietoakaan viime vuosina, ja niin edelleen.
Haluan kuitenkin näin lopuksi korostaa, että toivo elää vahvasti läsnä, eikä esimerkiksi Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa tällä hetkellä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meidän olisi syytä valmistautua parhaamme mukaan kaiken varalta. Luotan täysin siihen, että valtiomme johto on kykeneväinen tekemään maamme kannalta parhaat ja asiantuntevimmat ratkaisut yhteisen turvallisuutemme takaamiseksi myös jatkossa. Toiveikkaana katson tulevaan.
Miika Jauhiainen
Keskustanuorten kansainvälisten asioiden sihteeri
