Keskustanuorten jäsen Saska Salo on kantanut nykyistä nimeään seitsemän vuotta ja juridisesti hän on ollut mies viisi vuotta. Lapsena hän halusi viikset, 19-vuotiaana hän haaveili, että uskaltaa kulkea uimarannalla paidatta ja nykyisin hän unelmoi saavansa lapsen. Blogissaan Saska pohtii miltä olo voisikaan tuntua, kun itsensä kaltaiselle ihmiselle taataan viimein perusoikeudet, kuten lisääntyminen.
Viisitoista.
Se oli se ikä, kun tajusin etten tunne itseäni tytöksi, mutten kyllä pojaksikaan. ”Kai olen sitten tällainen androgyyni”, ajattelin, ja kohautin olkiani. Olin pitkä, hoikka ”poikatyttö”, kuten itseäni olin nimittänyt, eikä asia minua sen enempää koskettanut siinä vaiheessa. Lantio ei onneksi leventynyt paljoa, ja rintakehän ympäryskin pysyi mitoissa mitkä eivät juuri ahdistaneet. Terveystiedon tunnilla oli puhuttu jotain transseksuaaleista (vanha termi, tiedän), mutten oikein osannut yhdistää asiaa kunnolla omiin tuntemuksiini.
Nelisen vuotta myöhemmin, ikää yhdeksäntoista
Olin kesällä SETA ry:n kautta leirillä Saksassa, mihin osallistui sateenkaarinuoria useasta Euroopan maasta. Mukavaa yhdessäoloa, tutustumista, työpajoja, keskustelupaneeleja, reissu keskitysleirimuseoon ja tietoa sateenkaari-ihmisten kohtelusta siellä. Tajusin leirillä, että muunsukupuolisuus on oikea asia, ja että testosteronikorvaushoitoa voi saada pienemmällä annoksella – opin ylipäätään, miten prosessi Suomessa toimii.
Unelma
Olin tosin kovasti sitä mieltä, etten ole transihminen – vaikka muistelin aina tykänneeni ns. ”poikamaisista jutuista”, halusin jo 5-vuotiaana pystyä kasvattamaan viikset ja 19-vuotiaana haaveilin siitä, että voisin kulkea uimarannalla pelkissä uimashortseissa. Ei minua rinnat kovin ahdistaneet, pienet kun olivat. Oikeastaan heitin vitsiä, että ne ovat savolaiset, kun eivät oikein tiedä ollako vaiko eikö olla mielestäni ”kunnolliset”. Salaa kuitenkin toivoin, että ne joku päivä katoaisivat tai että minulla olisi itsekuria treenata ne piiloon, jotta voisin toteuttaa paidattoman unelmani. Entä nostaisiko joku luontaistuote tai reseptivapaa valmiste testosteronitasoa niin, että minulle saattaisi kuin saattaisikin kasvaa edes muutama haiven viiksiä? Ajatukset jäivät muhimaan.
Vuosi 2022
Pikakelaus nykyhetkeen. Vuosi ei ole enää 2012, vaan 2022. En ole enää se sama, epävarma abi joka on vasta pääsemässä omaa itseänsä koskevan tiedon äärelle. Joka käytti parikymppisenä terveydenhoitajan sanomaa henkisenä astinlautana kertoessaan muulle perheelle prosessin tutkimusjaksolle lähtemisestä – ”kun terkkari oli kerta sitä mieltä, että kannattaisi käydä, niin hain sitten lähetteen!” … Ihan kuin olisin uskaltanut sanoa suoraan, että haluan vaihtaa nimen, haluan testoille, haluan viikset, haluan eroon rinnoista jotka lähinnä haittaavat elämää jota minun kuuluisi elää, haluan…. Olla vapaa, mitä ikinä se tarkoittikaan.
Ei, en ole enää se ihminen.
Nuo senhetkiset toiveet ovat jo kauan sitten toteutuneet. Olen nyt 29-vuotias, ollut Saska jo kohta seitsemän vuotta, juridisesti mies kohta viisi, ja viitisen vuotta olen myös saanut elää paidatonta unelmaani – myös nyt kun tätä tekstiä kotoa koneelta kirjoitan. (Voitteko kuvitella sen jännityksen ja onnen, kun ensimmäistä kertaa olin ulkona ilman paitaa? Vein roskat roskakatokseen kuumana kesäpäivänä, ja olin siinä hetkessä jännittyneempi ja onnellisempi kuin koskaan. Voin vannoa, että ne elämän pienimmät ja yksinkertaisimmat ilot ovat oikeasti niitä kaikista merkitsevimpiä!)
Niin tosiaan, identifioidun tätä nykyä mieheksi – rohkaistuminen ja itsensä aito kohtaaminen tekee ihmeitä psyykelle. Toki itselleni tämä tarkoittaa myös sitä, että elän sellaista elämää kuin haluan, enkä aina istu siihen muottiin mitä yhteiskunta meille syöttää. Olen jo varsin hyvin oppinut, ettei tarvitse – kunhan olen itse onnellinen, enkä vahingoita siinä sivussa muita.
Olen tosin paljon muutakin kuin (trans)mies.
Olen ylioppilas, kuten prosessiin lähtiessänikin. Olen agrologi, kohta valmistuva lähihoitaja, isoveli, ADHD, kristitty, esikoinen, työkaveri, naapuri, puheenjohtaja, se hassu tyyppi, joka jammailee kesäisin lenkillä musiikin tahtiin Stetson päässään ja tykkää yöpyä laavuilla lähestulkoon vuoden ympäri. Eri asiat ovat eri elämänvaiheissa ajankohtaisia. On yksi sana mitä tuosta muuten loputtomasta kuvailujen listasta ei löydy, mitä kuitenkin olen vuosia elämääni kaivannut. Tämä on yksi suuri haave, joka ei ole vielä toteutunut – haluaisin isäksi.
Olen aina haaveillut biologisista lapsista,
vaikka voisin yhtä hyvin rakastaa lapsia, kenen perheessä saisin olla puolisoni kautta, taikka ketkä olisivat adoptoituja. Tämä lienee senkaltainen itsekäs haave, että kun kerta elämä ei ole moneltakaan osalta mennyt niin kuin oli itse tai ympäristö oli käsikirjoittanut, niin voisiko edes biologisia lapsia saada?
Nykyinen laki transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta vaatii heti ensimmäisessä momentissaan sitä, että transsukupuolinen henkilö on juridista sukupuolta vahvistaessa steriili, eli lisääntymiskyvytön. Voin vastata kokemuksesta vain transmaskuliinien (syntymässä tytöiksi määriteltyjen) henkilöiden puolesta tähän: meillä asia käytännössä menee usein niin, että aloittaessamme testosteronihoidon me allekirjoitamme lomakkeen, jossa osoitamme tietävämme, että testosteronikorvaushoidon se voi aiheuttaa mm. lapsettomuutta, kohonnutta veritulppariskiä sun muuta mukavaa. Olen itsekin allekirjoittanut tämän.
Testosteronin vaikutuksesta kuukautiset lakkaavat useimmilla jossain vaiheessa – tämän jälkeen hormonipoliklinikka voi kirjoittaa lausunnon lisääntymiskyvyttömyydestä. Olin itse sen verran onnekas, että kuukautiseni lakkasivat testosteronikorvaushoidolla – kaikilla ei niin tapahdu. Näiden henkilöiden täytyy käydä kohdun ja munasarjojen poistossa, jotta he saavat tuon kirotun paperin.
Minun sukuelimieni perässä valtiovalta ei sen sijaan juossut, ne saivat rauhassa olla.
Tämän takia olen myös sikäli onnellisessa asemassa, että ilman alueelle kohdistuvia leikkauksia minulla on toivoa siitä, että kehoni palautuu testosteronin vaikutuksista sen verran, että raskaaksi tulo on mahdollista jossain vaiheessa. Olen nyt ollut kohta kahdeksan kuukautta ilman testosteronia, ja mielenkiinnolla odotan ja seuraan mitä kehossani tapahtuu. Ehkä vielä joskus synnytän lapsen.
Täytän ensi vuonna 30.
Haaveilen lapsista. Olen sinkku, mutta perheen perustamistapoja on monia. Voi olla kumppani, voi olla kumppanuusvanhemmuusjärjestelyjä, melkein mitä vain. Melkein mitä vain, paitsi hedelmöityshoitoja – ne on nykyisessä laissa hedelmöityshoidoista rajattu vain juridisille naisille. Jos hedelmöityshoidot olisivat itsellisille transihmisille mahdollisia, olisin todennäköisesti jo hakeutunut niihin. Nyt vaihtoehtoinani on odottaa, että kehon toivottavasti palauduttua elämässäni on tai elämääni tulee ihminen, jonka kanssa voisin yrittää perheellistymistä, tai odottaa että lausuntokierroksella ollut lakiehdotus translaista menee läpi niin, että hedelmöityshoitoja voivat saada tulevaisuudessa myös itselliset transmaskuliinit, jolla fysiologiset edellytykset vielä löytyvät – siis kohtu, munasarjat ja näinedespäin.
On kummallista keskustella lisääntymisen kaltaisista oikeuksista vielä 2020-luvulla,
vaikka samalla tietääkin kuinka kymmenessäkin vuodessa on tultu eteenpäin. Transpoliklinikalla tarjotaan kuulemani mukaan nykyisin mahdollisuutta omien sukusolujen pakastamiseen ennen hormonihoitoja, mikä on hienoa!
Todellisuus kun kuitenkin on se, että olemme oikeastaan ihan samanlaisia tallaajia kuin muutkin. Meillä on omat arkirutiinimme, -huolemme, työmme ja koulumme, harrastuksemme ja tulevaisuuden haaveemme. Meillä on jokaisella oma tarinamme, jota menneisyys ja nykyisyys on rajoittanut ja rajoittaa ihan olemattomista syistä.
Toivon mitä hartaimmin, että lausuntokierroksella ollut lakiesitys menee läpi. Kun tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestettiin, olin suhtautunut siihen lähinnä byrokraattisena seikkana. Kuitenkin, kun lakiesitys hyväksyttiin, tuntui kuin koko valtio olisi nostanut minut ja monet muut pois toisen luokan kansalaisuuskuopasta.
Miltä olo voikaan tuntua, kun itsensä kaltaisille ihmisille taataan vihdoin perusoikeudet?
Varmasti herkistävältä ja upealta. Tokkopa tosin niin upealta, kuin vastasyntyneen vauvan ilmoja halkova itku, kun pieni on vihdoin tällä puolen maailmaa, niin avuttomana ja pienenä, ja silti niin täydellisenä. Ehkä vielä jonain päivänä pääsen kokemaan sen onnen, ja tulevaisuudessa toivon sen olevan mahdollista mahdollisimman monelle siitä haaveilevalle, edellyttäen että valmisteilla ollut laki astuu voimaan.
Eivät nämä asiat ole tämän kummempia, ja siltikin, ne ovat elämän kokoisia.
Saska Salo, Keskustanuorten jäsen
