Tänään vietetään kansainvälistä onnellisuuden päivää. Päivän tarkoituksena on keskittää ihmisten huomiota onnellisuuden ja hyvinvoinnin tärkeyteen kansainvälisen kehityksen ja tavoitekeskeisten yhteiskuntien ytimessä. Onnellinen elämä ja kokonaisvaltainen hyvinvointi ovat toki viime aikoina nousseet esille erinäisten ilmiöiden, kuten wellness-buumin ja downshiftaamisen kautta. Samalla ihmisten pahoinvoinnin määrä raketoi ja yksinäisyys, ahdistus tai riittämättömyyden tunne valtaavat yhä useamman mielen. Väitän, että tämä on oire jostain suuremmasta, ja ilmiö, jota ei yksittäisillä tempauksilla taiteta.
Jokaisessa yhteiskunnassa on joukko erinäisiä arvoja – tiettyjä yhteisiä hyveitä, joiden tavoitteluun ihmiset pyrkivät. Jos satunnaiselta vastaantulijalta kysytään, mikä hänelle on elämässään kaikista tärkeintä, uskoisin kuulevani ensiksi sanoja kuten turvallisuus, onnellisuus, perhe ja tunne kuulumisesta ja tarkoituksesta. Kun tarkastelen Suomalaista yhteiskuntaa ja erityisesti yhteiskunnallisen keskustelumme kulttuuria tunnen yhä vahvemmin, että jotakin on hyvin syvästi vialla.
Meistä on tullut kylmä excelyhteiskunta, jossa kaikkea mahdollista ja mahdotonta pyritään mittaamaan, kilpailuttamaan ja maksimoimaan viivan päälle jäävää tulosta. On toki niin, että terve talous on pohja, jonka varaan moni aiemmin listatuista arvoista rakentuu. Mutta on samalla kulttuurisesti ja henkisesti köyhää ja äärimmäisen surullista, jos rakennamme yhteiskuntamme ja ihmisten olemisen ja vuorovaikutuksen siinä pelkästään sen ympärille, että BKT kasvaa ja toiminta on äärimmilleen tehostettua.
Tämä köyhyys näkyy ihmisten kasvavana pahoinvointina.
Talouspuheen dominoimasta yhteiskunnasta ovat näköalat kaukana, kun haaveilu kuihtuu tehokkuuslaskelmien alle. Kun aikamme ja panoksemme on kiristetty äärimmilleen ei meillä ole aikaa osallistua yhteiskuntaan sosiaalisesti. Mielestäni se on varsin ilmeistä, kun seuraa millä tavoin talkoohengen ja yhteisöllisyyden ympärille rakentuneesta naapurustokulttuurista on siirrytty ympäristöön, jossa naapurin moikkaaminenkin on oudoksuttavaa ja on vaikeaa löytää aikaa pitää yllä yhteyttä edes omiin perheenjäseniinsä. Samalla harrastusten maailmassa on siirrytty kyläseuroista ja nappulaliiigasta malliin, jossa harrastaa voi vain palkatun valmentajan ja massiivisten kausimaksujen kautta ja jokaisesta lapsesta pyritään muovaamaan seuraavaa kansakunnan urheilutähteä. Tähän taustaan peilaten karut luvut ihmisten jaksamisesta eivät yllätä vaan tuntuvat hyvin loogiselta kuvalta siitä, mitä nykyisen kaltaisella keskustelukulttuurilla saadaan.
Mutta mistä muutos? Minä asetan vastuuni erityisesti julkista valtaa käyttäville tahoille. Pidetään yhä tiukasti huolta taloudestamme, sillä se luo edellytyksiä onnelliselle elämälle monin tavoin. Kulttuurimme janoaa kuitenkin myös paljon muutakin, kuin pelkkää talouspuhetta. Haastan jokaisen päättäjän avaamaan näkökulmiaan: Luodaan keskusteluihin myös virtauksia, joissa kuuluu yksilön kokonaisvaltainen hyvinvointi, yhteisöllisyys ja vireät lähiyhteisöt, yksilön mahdollisuudet tavoitella unelmiaan ja yhteiskunta, jossa omaa panostaan voi ja kannattaa antaa myös palkkatyön raamien ulkopuolella. Uskon, että puheenvuoro puheenvuorolta onnistumme tervehdyttämään sekä keskustelukulttuuria, että yhteistä kuvaamme yhteiskunnasta ja arvoistamme.
Jere Tapio
Kirjoittaja on Keskustanuorten puheenjohtaja.
