Vuosi sitten Venäjä aloitti suurhyökkäyksensä Ukrainaan. Luin sen sinä aamuna uutisista heti herättyäni. Se ei tuntunut yllättävältä, sitä oli spekuloitu jo viikkoja. Silti kesti tunteja ennen kuin tapahtumat todella asettuivat tajuntaan. Ensin se tuntui epätodelliselta, kaukaiselta. Oli kuitenkin vaikea keskittyä töihin. Sen sijaan selasin uutisia, jotka päivittivät jatkuvasti tietoa hyökkäyksen etenemisestä. Tunti tunnilta kasvoi levottomuus, kunnes lounaaseen mennessä en voinut tehdä muuta kuin itkeä pystymättä lopettamaan. Tuhansien kilometrien etäisyydestä huolimatta Ukraina tuntui olevan lähellä. Uskon, että monesta muusta suomalaisesta tuntui samalta.
Nyt täysimittainen sota on ollut käynnissä vuoden ajan, eikä lopusta ole vielä tietoa. Suomi tukee osaltaan Ukrainan puolustusta. Siitä on tullut osa normaalia uutisvirtaa, joka ei hallitse otsikoita, päätöksentekoa tai kahvipöytäkeskusteluja samalla tavalla kuin vuosi sitten. Emme kuitenkaan saa turtua. Meidän täytyy jaksaa olla Ukrainan tukena niin pitkään kuin on tarve. Sota ei ole ohi ennen Ukrainan voittoa, ja sodan loppu on vasta jälleenrakennuksen alkua. Suomen täytyy olla valmis käyttämään resurssejaan tämän saavuttamiseksi.
Vuoden aikana Ukraina on tullut lähemmäksi meitä sen kansalaisten muodossa. Suomesta on hakenut turvapaikkaa tai tilapäistä suojelua yli 50 000 ihmistä. He joutuvat ehkä elämään täällä pitkäänkin ennen kuin sota saadaan päättymään ja Ukrainan jälleenrakennus on siinä pisteessä, että kaikille on jälleen turvallinen koti. Suomalaisten tehtävä on huolehtia siitä, että sinä aikana ukrainalaiset voivat elää mahdollisimman normaalia elämää, opiskella, tehdä töitä, saada ystäviä. Kun ihminen kohtaa traumaattisen tilanteen, sen vaikutukset häneen riippuvat myös siitä, tunteeko hän jääneensä yksin. Jokainen meistä voi omalta osaltaan varmistaa, että Suomeen saapuneet ukrainalaiset kokevat olevansa tervetullut osa yhteiskuntaa.
Maailmanpolitiikkaan ei yksi ihminen voi kovin paljoa vaikuttaa päivittäisessä elämässään. Sinä voit kuitenkin päättää, miten kohtaat opiskelukaverin, uuden naapurin tai satunnaisen ohikulkijan. Joskus sinä voit olla se, jonka ansiosta toinen ei jää yksin.
Venla Kajan
Nuorkeskustan KV-jaoston jäsen
