Olen opiskellut noin 2 kuukautta sairaanhoitajaksi. Tänä aikana on ollut varsin mielenkiintoista seurata uutisointia ja keskustelua alasta, johon olen suuntautumassa. Reaktioitakin opinahjostani kertoessani on tullut monilta laidoilta, pääasialliset reaktiot ovat olleet luokkaa “Ai vanhusten p*rseitä pyyhkimään!?”, monet ovat olleet suorastaan järkyttyneitä. Positiivista palautetta on tullut pääosin ainoastaan toisilta hoitajilta.
On myös ollut mielenkiintoista seurata yhteiskunnallista keskustelua alaani liittyen. Hoitoala on ollut päivän politiikan kärkiaihe jo pitkään. Ei ole kauaa, kun puitiin hoitajien lakko-oikeutta ja palkkatasoa.
Hoitoala on edelleen ihmisten huulilla. Nykyisen hallituksen työelämäuudistukset kirpaisevat muun muassa monilla naisvaltaisilla aloilla, erityisesti hoitoalalla. Ensimmäisestä sairauslomapäivästä ei saa enää palkkaa, irtisanomissuojaa heikennetään, hoitajamitoitusta siirretään ja aikuiskoulutustuki lakkautetaan. Taannoin Ylen A-studiossa pääministeri Petteri Orpo sanoi hoitajien määrän konkreettiseksi ja vaikuttavaksi esimerkiksi “arvostuksen” lisäämisen.
Tosiassa arvostuksella ei kuitenkaan makseta lainoja tai vuokria, osteta lapsille vaippoja, eikä arvostus juurikaan maistu leivän päällä. Sitä paitsi, arvostusta ei tule vain kun hallitus päättää, että hoitajia pitää arvostaa. Arvostusta lisätään teoilla.
Sote-uudistuksen tuomilla hyvinvointialueilla ei mene kovinkaan hyvin. Budjetit ovat reippaasti alijäämäisiä ja alueiden rahoitusta leikataan entisestään. Hyvinvointialueilla monien palkat maksetaan myöhässä, johtaminen ei toimi, eikä tulevaisuuskaan näytä kovin valoisalta.
Hoitoalallalle suuntautuvien opiskelijoiden määrä on todella pieni. Määrät eivät riitä kattamaan alan työntekijävajetta ja kaiken lisäksi myös jo entisetkin hoitajat suuntaavat pois alalta. Pitkään puhuttu hoitajapula alkaa näyttää kriisiltä.
Hoitajien puutteeseen tulee suhtautua äärimmäisellä vakavuudella. Siihen ei auta juhlapuheet tai muut kivat sanat. Suomen kansa ikääntyy kovaa vauhtia, lisäksi nykyään voidaan terveydellisesti huonosti. Suomalaisten hoidon tarve on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen huomattavasti.
Myöskään uudet sukupolvet ovat pienempiä. Tulevaisuuden tekijöistä ei yksinkertaisesti riitä täyttämään tarvittavia hoitajien paikkoja, muuten muilla aloilla alettaisiin kärsiä tekijävajeesta.
Kriisin taltuttamiseksi on oitis tartuttava toimeen! Sanat on muutettava teoiksi! Kotimaisen työvoiman tueksi on otettava työvoimaa myös ulkomailta. Ulkomaisten hoitajien tutkintoja tulee tunnustaa paremmin Suomessa, kunhan ne soveltuvat meidän sosiaali- ja terveysjärjestelmäämme. Lisäksi työoloista ei tule karsia. Työ ei ole houkuttavaa kun palkalla ei tule toimeen, työntekijän oikeuksia vähennetään ja työyhteisön johtaminen ei toimi. Hoitajilla on samat oikeudet kuin kenellä tahansa muulla työtä tekevällä. Hoitajilla on myös perhettä, ystäviä, yhteisöjä, harrastuksia. Hoitajilla on oikeus aitoon vapaa-aikaan, ilman että työstä tai pärjäämisestä tarvitsee huolehtia.
Kuka meitä sitten oikein hoitaa tulevaisuudessa? Minä ainakin! Mutta on tärkeää, että minä ja kaikki kollegani koemme työmme nähdyksi ja arvostetuksi. Lisäksi työstämme ei tulisi kokea minkäänlaista häpeää. Ilman muuta pyyhin vanhuksen jos toisenkin p*rseen, mikäli työni sitä vaatii. Hoitoalassa on kyllä kyse paljosta muustakin. Siinä on kyse ammattiylpeydestä, sitä meidän kaikkien tulisi saada kokea.
