Arvoisa puheenjohtaja, rakkaat aateystävät.
Vuosi on vierähtänyt siitä, kun sain teiltä luottamuksen luotsata tätä paattia kahden vuoden ajan. On siis eräänlaisen välitilinpäätöksen aika.
Ensiksi haluan kuitenkin esittää teille kaikille kiitoksen. Vaikka toisinaan virta ja vapaapäivät hupenevat niin jokainen aamu saan herätä siihen, että saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan. Se on huima etuoikeus ja siitä olen vielä vuoden jälkeenkin äärimmäisen kiitollinen.
Vuosi startattiin tiukalla Rehnillä, ja ponnistukset palkittin huomattavasti peruskuntoamme paremmalla tulosrivillä. Keskustalainen presidentti jäi toki haaveeksi, mutta tälle kansanliikkeelle mukaan tarttui kuitenkin jotakin äärimmäisen tärkeää: Liian kauan kateissa ollut itsetunto. Juureva, kansantajuinen, mutta nöyristelemättömän uudistusmielinen ja avoin – siis aikalailla nuorkeskustalainen linja puhutteli kansaa ja sai mukaan eritoten niitä ihmisryhmiä – nuoria ja kaupunkilaisia – joiden kyytiin ottamisessa me on kipuiltu maailman sivu. Kun muualta käsin ilkutaan ja osoitellaan meille paikkaa, niin siihen tunteeseen minä kerta kerrasta palaan ja valan uskoa käydä täysillä päin – samaa suosittelen meistä jokaiselle!
Perään kuljettiinkin jo kohti uusia koitoksia eurovaaleissa. Niiden tulosta voinee kutsua torjuntavoitoksi, kun pidimme asemamme Brysselin päässä ennallaan Elsin ja Katrin meppipaikkojen myötä. Kenubiilikierroksen kyydistä pääsin todistamaan ja myötäelämään neljän hienon nuoren ehdokkaan kampanjaa. Syvä kiitos edelleen Venla, Valtteri, Roosa ja Joonas heittäytymisestä kilpaan ja nuorkeskustalaisen EU-linjan lipunkantajina toimimisesta! Teistä jokainen voi olla omasta urakasta äärimmäisen ylpeä. Kilpailija-analyysi muihin poliittisiin nuorisojärjestöihin kuitenkin jätti mieleeni kysymyksen. Osaamme todistetusti kasvattaa fiksuja ja valovoimaisia – kaiken vertailun kirkkaasti kestäviä nuoria poliitikon alkuja, mutta osaammeko tällä hetkellä riittävissä määrin puolueena tai nuorisojärjestönä nostaa heitä Arkadianmäen tai jopa niiden isoimpien areenoiden kynnykselle?
–
Uskallan väittää, että kiinnostus Keskustanuoria kohtaan on noussut kohisten.
Sekä mediaosumilla, että tv-esiintymisillä mitattuna olemme toden totta johtava oppositiopoliittinen voima, mutta myös koko kilpailun kärkikastia. Ja se on tehty volyymilla. Oppositiosta käsin mielenkiinto ei ole annettua, vaan meidän tulee olla äänessä jatkuvalla tahdilla. Liitosta käsin erinäisten kirjoitusten ja kannanottojen määrä tulee asettumaan vuoden päättyessä jonnekkin viidenkymmenen hujakoille ja sen päälle lisätään pikaviestintä twitteristä tiktokkiin.
Tänä viikonloppuna pöydällä on toiset viitisenkymmentä poliittista kysymystä, jotka on teidän päistänne lähtöisin. Näiden seinien sisällä käytävällä debatilla on meille yhteisönä mittaamaton arvo, mutta haastan meidät kaikki pitämään kiinni siitä, että nämä hienot ajatukset nähdään myös koko Suomen laajuudella. Niitä ei nimittäin täältä kukaan tule omin päin hakemaan – ellemme sitten satu lipsumaan seksityötematiikan puolelle.
Samaan tahtiin nousevat muuten myös puolueemme osakkeet. Vaikka se perimmäinen mittari, eli kannatusprosentti ei ole vielä tyydyttävissä lukemissa niin puheenjohtajana olen seurannut puolueemme kulkua levollisena, mutta odottavana. Prosenttien taakse nimittäin piiloutuu se fakta, että päivästä toiseen yhä useampi ihminen löytää takaisin keskustalaisen vaihtoehdon äärelle. Me olemme jälleen aidosti pelissä mukana ja sen voi havaita myös siitä tarmosta, jolla erityisesti kokoomuksen ja perussuomalaisten suunnalta on kimppuumme viime viikkoina käyty.
Ja sitä keskustalaista vaihtoehtoa muuten todella kaivataan!
Rakkaat ystävät on nimittäin niin, että hallituksen leikkausoperaation alkutoimina suomalainen toimeliaisuus ja kasvukyky on nukutettu. Kun vaalipuheissa lupailtiin sataa tuhatta uutta työpaikkaa huidellaan nyt kymmeniä tuhansia pakkasen puolella.
Vastavalmistuneet kaverini kärkkyvät työpaikkakilvassa, jossa samaan paikkaan on parisen sataa muutakin halukasta. Toiset ovat työssä, josta eivät varsinaisesti nauti, mutta roikkuvat nyt aloillaan, kun suunnan vaihtaminen on liiallinen riski. Kokoomuslaisten juhlapuheiden Sari Sairaanhoitajakin on puskettu palkkakuopan pohjalle. Ja sieltä palkkakuopasta on muuten melkoisen paha kömpiä ulos, erityisesti, kun alanvaihto tehdään aikuiskoulutustuen tuhoamisella äärimmäisen vaikeaksi.
Muutosta parempaan on vaikeaa nähdä, kun työtä tuottaville pk-yrityksille tarjolla on lähinnä nousevaa ALVia. Samalla pimeän markkinan kilpailijat korjaavat keikat, kun kotitalousvähennystäkin leikeltiiin. Kokoomuksella on ollut vakaa maine yrittäjäpuolueena, mutta kun valtaa on annettu saamme jälleen kerran nähdä, että puheiden takana ei ole mitään muuta, kuin korporaatiopuolue, jolta löytyy satoja miljoonia kavereiden terveysbisneksille ja kylmää kättä niska limassa raatavalle pienyrittäjälle.
Työmarkkinoiden epävarmuus jää toki vielä suuremman kaaoksen taakse, kun tarkastelu siirtyy sotesektorille. Alueet on ajettu kriisiin, lääkärit kauemmaksi ja kauemmaksi perheistä. Ja taustalla soi vanhaksi käyvä sävel edellisestä hallituksesta. Sairaaloissa ja terveyskeskuksissa ei ole varaa odotella neljää vuotta hallitusta, jota tämäkin puoli sattuisi kiinnostelemaan vaan toimimattomuudella järjestelmämme kaatuu terveysvakuutusten ja yksityisten bisnestalojen syliin. Ehkäpä se on tiettyjen tahojen ääneen lausumaton toive.
Kokoomus lupasi vaaleissa lopettaa velaksi elämisen. Tulostaulun puolella velkaa on otettu niin työpaikoista, ihmisten hyvinvoinnista, opiskelijan lainatililtä, kuin yhä ja edelleen myös valtionvelan muodossa. Kukahan tämän sotkun siivoaa – sitä kyselivät ystävät oikealla vaalien alla. Välineitä sotkun siivoamiseen on ollut puheita vähemmän. Siksi me ajateltiin nyt ojentaa kätemme, ettei nyt sentään luudan puutteesta jää siivoustalkoot kiinni. Ja ettei mene vain suun soitteluksi, niin laitamme kylkiäisiksi myös muutamia keskustalaisia evästyksiä, koska yhdessä tästä nousta täytyy.
Perussuomalaisissa paukuteltiin henkseleitä ja luvattiin hoitaa kepun tontti paremmin, kuin kepu itse. Hallituksen aluepolitiikan kärkitoimi on surullisen kuuluisa tunnin juna ja kauniista juhlapuheista huolimatta Itäiseen Suomeen ei ole löydetty muuta kun katoavia peruspalveluita ja uudet valot ampumahiihtostadionille.
Maatalouspolitiikkaan saatiin toki hyvät kirjaukset – se on myönnettävä. Jonkun pitäisi nyt vain viedä valtioneuvostolle viesti siitä, että ne kirjaukset eivät suuresti lämmitä, jos kukaan ei osaa niitä toimeenpanna. Isossa kuvassa hallitus toteuttaa aivan umpikokoomuslaista politiikkaa, jossa megarikas nauttii ja muut kyykkäävät. Perussuomalaisten fokus ei kuitenkaan ole reaalipolitiikassa ja ihmisten arjessa vaan YLEssä, Lloyd Libison pizzatäytteissä, Elokapinasta pöyristelyssä, epämääräisisä wokevastarinnoissa, sekä ryhmän sisäisessä kilvassa siitä, kuka keksii parhaan rasistisen lohkaisun. Hyödyllisiä idiootteja Petteri Orpolle – paljon muuta ei irtoa.
–
Mutta ei meidän auta vain valittaa – pitää lyödä omaa vaihtoehtoa pöytään!
Sen vaihdon keskiössä on kasvu. Panostuksilla ARA-järjestelmään me saadaan opiskelijalle mahdollisuus reagoida tukimuutoksiin ja samaan pakettiin satojen miljoonien edestä keikkaa vaikeuksissa olevalle rakennusalalle. Me pistetään paukkuja pk-yritysten toimintaedellytyksiin. Ja me uskalletaan lähteä hakemaan aivan uusia ratkaisuja suurten rakennemuutosten äärellä kyntävään itä-suomeen erityistalousaluekokeilun kautta.
Eikä me herranen aika voida enää hävetä sitä sotea. Sillä pelastettiin monta kuntaa konkurssilta, se on vissi asia. Ja ne rahoitukselliset ongelmat joita nyt nähdään olivat aiemmin pitkälti piilossa sairaanhoitopiirien ja kuntien taseissa. Tottakai tässä remonttia riittää ja siihenkin meillä on eväät. Me vastustetaan vissisti sitä kaverikapitalismia, jota kokoomus harjoittaa syytämällä euronsa tehottomiin Kela-korvauksiin. Mutta me nähdään yksityiset toimijat arvostettavana osana järjestelmää ja ollaan valmiita luomaan edellytyksiä omalääkäri- ja ammatinharjoittajamallille.
Me kiitettäisiin alueita toimeen tarttumisesta sopeutuksien kanssa, ja annettaisi kohtuullinen lisäaika tavoitteiden saavuttamiseen. Kiirehtimällä ja hosumalla, kun mennään ja tuhotaan myös järjestelmän toimivia osia. Ja kun niitä normeja puretaan, niin me ei imuroitaisi samaan syssyyn myös rahoja pois. Sillä alueilla on aito sauma käyttää vapautuneita resursseja toiminnan tehostamiseen.
–
Me ollaan tämän maan johtava perheiden puolue. Kun oikealla ja vasemmalla vasta tokkurassa heräillään siihen todellisuuteen ja hintalappuun, mitä romahtava syntyvyys meille tuo ollaan me jo liikkeellä ja ratkaisun paikoilla. Me tehdään aluepolitiikkaa, jonka avulla meillä ei ole vaan kyynistyvien nuorten miesten kyliä vaan monipuolista ja vireää mahdollisuutta tehdä töitä, opiskella ja rakentaa elämää.
Sen aluepolitiikan supervoima on koulutusjärjestelmämme. Me pidetään huoli perheiden toimeentulosta korottamalla ensimmäisen lapsen lapsilisää ja ehkä tän viikonlopun jälkeen myös opintotuen huoltajakorotusta. Ja etenkin kun Orpon hallituksen myötä se opiskeleva pariskunta on sadan tonnin opintolainataakan alla niin kyllä meidän muuten on aivan kohtuullista pohtia myös niitä merkittävämpiä kädenojennuksia ensisynnyttäjälle – vaikkapa sen opintolainahyvityksen kautta.
Mutta on se perheellistyminen paljon muutakin kun rahaa ja sopiva puoliso. Se vaatii myös uskoa huomiseen. Politiikkaa, joka herättää luottamusta ja synnyttää toivoa. Ja myös tietoa ja tukea. Kyllä se on myös niin, että meidän sukupolvelle on edeltäviä tärkeämpää elää vapaasti ja kerätä kokemuksia ja materiaa. Ja tässä meidän on syytä olla varovaisia, sillä syntyvyys ei käänny kenenkään valintoja moralisoimalla. Mutta kun esimerkiksi osaltani katselen peiliin niin uskon, että kyllä meille nuorille miehille ei olisi ainakaan haitaksi kohdata omia ja eritoten kauniimman osapuolen biologisia reunaehtoja syntyvyyden puolella.
Tukipuolella me halutaan perhepolitiikkaa, joka tunnistaa aivan kaikki perhemuodot ja tukitarpeet itsellisestä vanhemmuudesta ei-kaupalliseen sijaissynnyttämiseen ja hedelmöityshoitoihin. Hedelmöityshoitojen kohdalla on muuten myös pakko kysyä sitäkin, onko meillä yhteiskuntana vara jatkaa sen hintalapun maksattamista perheillä, jota nyt teemme?
Olipa kyse sitten perheestä tai aivan vain henkilökohtaisesta hyvinvoinnista niin me ihmiset tarvitaan myös nykyistä enemmän toisia ihmisiä. Meidän on sanottava ääneen se, että viime vuosikymmenien voimakkaalla kaupungistumisella, pehmeiden arvojen korvautumisessa kovalla kilpailulla ja yhteisön korvautuessa yksilöllä me on tehty itsellemme paikoin melkoinen karhunpalvelus ja se on väistämättä osasyy siihen pahoinvointiin, jota me suomalaisessa yhteiskunnassa podetaan.
Taka-askel, jos toinenkin ei olisi ollenkaan haitaksi.
Kohtuuden Suomessa meidän kärkitavoitteita on paikallisyhteisöjen toimintaedellytysten luominen ja kasvattaminen. Siinä kunnilla on keskeinen rooli. Puhutaan yhteisöjen Suomesta, jossa kovat individualistiset arvot korvataan välittämisellä ja yhdessä tekemisellä. Esimerkiksi päivähoitoa ja vanhusten hoivapalveluita tuotetaan yhteisöllisissä yksiköissä tarjoten molemmille asiakasryhmille arvokasta kohtaamista.
Alustataloutta hyödynnetään yhä paremmin lähiyhteisön osaamisen ja käyttötavaroiden jakamiseen, Ihmiset löytävät kolmannelta sektorilta arvoa ja yhteenkuuluvuutta ja tämä osallistuminen näkyy laskevana pahoinvointina. Oma lähiyhteisö – kortteli tai kylä on yksilölle ylpeyden aihe, voimavara ja tärkeä turvaverkko. Yksilö ei jää yksin, vanhemmuuden vastuutta ei tarvitse kantaa yksin ja paikkaansa maailmassa etsivä lapsi ja nuori – hänkään ei saa jäädä yksin.
–
Pohdimme tänä viikonloppuna myös teemavuotta ensi vuodelle. Suuri kiitos aktiivisille piiritoimijoille ideoiden tuottamisesta – juuri näin tämän homman pitääkin pyöriä. Ja luontoteemojen äärellä ollaan muuten keskustalaisten ydinkysymysten äärellä. Siinä on nimittäin meille pelin paikka.
Alkiolaisen katsantokannan mukaan luonto on meille yhtä aikaa viljelyn ja varjelun kohteena. Mutta kun katsotaan meidän julkikuvaa ja ulostuloja niin yhä edelleen keskusta ajaa viljelyn kaveriksi vain lisää viljelyä. Ja se tulee puraisemaan meitä nilkasta pitkällä aikavälillä. Tästä hyvä esimerkki on metsäkatoasetus. Tottahan toki me asetumme poikkiteloin EU:n metsäsosialismin kanssa. Mutta jos olemme täysin rehellisiä niin kyllä me itse kuoppamme olemme kaivaneet, kun emme vuosikausiin reagoineet ennakoivilla toimenpiteillä kysymykseen, joka oli väistämättä valumassa myös unionin toimenpidelistalle.
Kun ekologinen ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus kulkevat käsi kädessä niin me pystymme tekemään politiikkaa, jonka myötä maailma ympärillä paranee, mutta se luonnonvaroista elantonsa saava ihminen voi hänkin pärjätä jopa nykytilaa vahvemmin.
Ja ennen kaikkea on niin, että se ilmastotyö tehdään valtavissa osin maakuntien Suomessa. Silloin on vain oikein, että maakuntien Suomi myös korjaa potin, kun taloudellisia panoksia jaetaan.
–
Rakkaat keskustanuoret, se on viisi ja puoli kuukautta tilipäivään. Niinkuin alussa totesin, päivästä toiseen keskusta on yhä useammalle suomalaiselle vaihtoehto. Nämä hallitukseen pettyneet ja uutta kaipaavat suomalaiset kokoontuvat huhtikuun kolmastoista vaalilähetysten äärelle ja odottavat keskustalta elonmerkkiä.
Jos me halutaan palata yhdessä niille tutummille kannatustasoille niin meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin iskeä yhdessä tulosta tiskiin. Ja mikäpä siinä on iskiessä, kun ollaan kepulaisittain kotikentällä – puhutaan kotiseuduista, paikallisesta elinvoimasta, hoivasta, terveyskeskuksista ja ennen muuta niistä rakkaista lähikouluista. Vaikka ajat paikallishallinnossa eivät ole helpot niin kyllä tämän joukkueen päämäärä ja olemassaolon tarkoitus on harvassa ympäristössä niin selvää, kuin kunnanvaltuustoissa ja hyvinvointialueilla.
Me ollaan liikkeellä, koska palvelut on pelastettava keskittäjiltä. Ja mehän käännetään jokainen kivi, että se lupaus pidetään.
Mutta sitten päästään siihen vaikeampaan rastiin. Se on nelisenkymmentä nimeä viikkoon. Neljäkymmentä nuorta ja näläkästä paikallispolitiikan sankaria, joita meidän on löydettävä tähän joukkueeseen mukaan. Työtä siinä on, sitä en kiistä. Mutta on siinä työssä ennenkin onnistuttu. Lopulta se kaikki on kehtaamisesta kiinni. Puhelinta kouraan, viestimet kuumiksi ja nimilistoja kasaan. Ja niitä nimilistoja voi muuten vaikkapa vaihtaa naapuripiirin kanssa päikseen, mikäli oman kylän nuorille tuntuu olevan korkeampi kynnys pirautella. Jos nuorella on pieninkin asia kotikulmissaan joka muutosta kaipaa niin ei ole politiikkaa vahvempaa väylää vaikuttaa.
Ja pidetään yhdessä huoli siitä, että me voidaan antaa yksi palvelulupaus – Kun listat jätetään niin meillä on tämän valtakunnan laajin nuorten ehdokkaiden vertaistukiporukka, jolla vaaleihin mennä! Tässäkin salissa meitä on muuten ainakin 120 paikallisseutujen sankaria koolla. Onhan se kaveri viereisellä penkillä jo kysytty mukaan tähän seikkailuun? Ja mikä tärkeintä – onhan se kaveri peilissä jo lappunsa täyttänyt?
Minä ainakin olen. Palvelut on pelastettava ja hallitukselle on annettava aito vaihtoehto. Siksi minä olen ehdolla sekä kotikunnassani Oulussa, että Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueella. Ja tulen muuten osaltani tekemään kaikkeni, että monella muulla puoluetoimistolla alkaa puntti tutisemaan, kun keskustalainen palkki sinä kauniina kevätsunnuntaina pamahtaa ruutuihin!
Tänä viikonloppuna me hyväksytään tämän joukkueen tarina noista arjen peruskivistä, kun paukuttelemme pöytään ohjelmat kunta- ja aluevaaleihin. Suuri kiitos puheenjohtaja Auli ja koko työryhmä panoksestanne siinä työssä!
Näiden lisäksi meillä on paljon aikaa ja kellojen siirtämisen myötä jopa yksi ekstratunti tutustua toisiimme, löytää uusia ystäviä ja ennen muuta osoittaa tälle liikkeelle jälleen kerran uutta suuntaa ja uusia avauksia tuoreiden ajatusten ja tiukan debatin saattelemana.
Nyt on kentällä taas valta käytössään, minä ja liittohallitus seuraamme innolla, miten siihen tartutte.
Tervetuloa liittokokoukseen, tehdään siitä yhdessä mieleenpainuva!
Jere Tapio
Keskustanuorten puheenjohtaja
