Kansalaisten aktiivisuuden lisääminen on ollut viime vuosina politiikan keskiössä, ja sitä on laihoin tuloksin yritetty toteuttaa milloin minkäkinlaisilla valtavasti aikaa ja rahaa vievillä hankkeilla ja pakotteilla. Pakottaminen ei kuitenkaan tutkitusti yleensä johda positiivisiin tuloksiin, vaan sysää ihmiset entistä syvempään turhautumiseen ja kauemmas toisistaan. Parhaiten ihmisten aktivointi onnistuu siis kannustamalla mukaan mahdollisimman edulliseen ja vapaaseen matalan kynnyksen toimintaan, johon ryhtymisen jälkeen usein herää innostus elinikäiseen harrastukseen tai jopa työhön.
Yhteisöllisyys on kansakunnan suurimpia voimia. Sen kautta tehdään sankaritarinoita kuten menneet sukupolvet osoittivat rakentamalla sotien jälkeen maastamme yhden maailman mahtavimmista hyvinvointivaltioista. Suomalaisten vahvuutena on ollut kykeneväisyys toimia yhdessä yhteisen asian puolesta yhteiskunnallisesta asemasta, poliittisesta suuntautumisesta tai muista seikoista riippumatta. Samoissa tansseissa ovat käyneet pankinjohtajat ja työttömät ja kyseiset henkilöt ovat vieneet seuraavana päivänä lapsensa urheilukentälle taistelemaan tasaväkisesti. Nyt poliittinen ja kansallinen ilmapiiri on kuitenkin kallellaan suuntaan, jossa erilaiset ryhmät taistelevat oikeuksistaan ja moraalisesta paremmuudestaan kokoontumalla omiin ahtaisiin poteroihinsa suunnitelmanaan ”vastustajan” nujertaminen.
Pienenä kansakuntana meillä ei ole varaa etsiä vastustajia omasta joukkueesta, vaan kasata ne yhteisöllisyyden rippeet, joita meillä vielä on ja säästää ne tuleville sukupolville. Olen itse pöytätenniksen harrastajana kohdannut kilpailuissa satoja vastustajia ja useimmat heistä ovat olleet todella mukavia ihmisiä, joiden kanssa olisi voinut istua illan jos toisenkin. Joukossa on ollut henkilöitä toimitusjohtajista ja papeista rakennusmiehiin ja hierojiin. Pelaajat ovat kohdanneet toisensa tasa-arvoisina ihmisinä, kun päällä ei ole ollut puvuntakkia, lipereitä, työhaalaria eikä collegepuseroa, vaan kaikilla samankaltaiset pelipaidat ja shortsit. Mutta niin vain positiiviset kehut toisen pelistä ja hyvähenkinen huumori on ollut mukana puolin ja toisin.
Kun kohtaamme toisemme tasa-arvoisina ihmisinä emmekä muottiin ahdettuina mörköinä huomaamme, että kaikilla on annettavaa kaikille, joten miksipä emme hyödyntäisi tätä pohjatonta mahdollisuutta. Tulevia sukupolvia varten meillä on valmiina tuhansittain tyhjillään olevia kyläkouluja ja -taloja, joita kunnat ovat jo ehtineet kovalla höngällä kauppaamaan jopa pilkkahinnoin, vaikka niissä saattaa piillä kansakuntamme tulevaisuus. Vuokra-asuntojen hintojen nousu kaupungeissa ajaa ihmisiä nurkkiin ja maaseudun tyhjeneminen on tosiasia, koska nuoret eivät enää viihdy siellä, vaikka käytössämme olisi tyhjillään olevia potentiaalisia viihde- ja verkostoitumiskeskuksia. Niiden ympäristössä onnistuisi varmasti kaikenlainen pelailu ja kerhotoiminta sekä vapaamuotoinen ajanvietto.
Liian monen taajaman ulkopuolella olevan normaali päivä kuluu koulun jälkeen omissa oloissa vailla sosiaalisia kontakteja, jolloin kasvaminen työelämän moniosaajaksi alkaa muuttua epätodennäköisemmäksi. Kylätoiminnan elävöittäminen luomalla kylätaloista lapsille ja nuorille turvallisia kokoontumis- ja harrastuspaikkoja olisi mitä mainiointa syrjäytymistä ehkäisevää työtä. Se houkuttelisi lapsiperheitä hankkimaan kylistä tontteja, joita monet kunnat ovat tällä hetkellä tarjoamassa jopa ilmaiseksi. Toimintaa valvomaan löytyisi varmasti innostuneita työttömäksi jääneitä henkilöitä, lasten vanhempia ja pienellä eläkkeellä toimeentulevia vanhempia ihmisiä. Kylissä olisi tarjolla kaupungin vilinästä ahdistuneille sitä kuuluisaa omaa rauhaa, mutta myös aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä.
Syrjäytymisen ongelma on läsnä myös monissa kaupungeissa, kun varakkaimmat vanhemmat vievät lapsensa laadukkaiden ammattivalmentajien johdolla vedettäviin harrastuksiin, joissa pyritään imemään lahjakkaimmista kaikki teho irti muiden jäädessä paitsioon ja vähävaraisempien kokonaan vaille harrastusta. Mutta onko se sitä mitä lapset tahtovat? Mielestäni ei, vaan se on vain suorittamisen kulttuurin luoma buumi, joka tarjoaa hyvinvointia vain parhaille ja keskiössä on enemmän suorittaminen kuin sosialisoituminen ja liikunnan ilo. Lopuille seuraa itkua ja hammasten kiristystelyä sekä kyllästyminen liikuntaan, jonka uusimmat suomalaisten aikuisten liikuntaa käsittevät tutkimukset paljastavat (kolmasosa suomalaisista aikuisista ei harrasta lainkaan liikuntaa). Nimittäin liian tavoitteellinen liikuntaharrastus lopetetaan, kun hyviä suorituksia siirrytään hakemaan opiskelu- ja ihmissuhdemarkkinoilta. Rennommassa harrastusilmapiirissä kasvaneet nuoret taas säilyttävät useammin harrastuksensa läpi elämän. Olympiakomitealla onkin nyt alannut hieno matalan kynnyksen Lasten Liike -kerhoprojekti, jossa tarjotaan koululaisille monipuolista liikuntaa. Suosittelen kaikkia välittämään tietoa siitä.
Monien yritysten, järjestöjen ja bändien ym. menestystarinat kumpuavat lapsuudenaikaisista ystävyyssuhteista, joten lapsille ja nuorille olisi tärkeää järjestää sellaista matalan kynnyksen toimintaa, jossa he voisivat tutustua kaikessa rauhassa toisiinsa ja erilaisiin aktiviteetteihin ilman jatkuvaa hälinää ja suorituspaineita. Sillä tavalla he löytäisivät lopulta sen oman mielekkään juttunsa vapaasti ilman ympäröivän yhteiskunnan paineita. Myös julkinen sektori voisi herätä tähän ymmärtämällä, että hyvinvointi siirtyy ihmiseltä ihmiselle kannustamalla rentoon vapaamuotoiseen yhteisötoimintaan tarjoamalla tiloja, ohjausta ja taloudellista tukea toiminnan aloittamiseen eikä niin, että palkataan tutkijoita ja koordinaattoreita miettimään uusia erikoisempia ja mutkikkaampia innovaatioita vailla sen kummempaa tulosta. Elämä ja hyvinvointi perustuu lopulta melko yksinkertaisiin asioihin, mutta informaatiotulvan ja suorituspaineiden pyörteissä ne saattavat vaipua unholaan.
Juha Julmala
Etelä-Pohjanmaan Keskustanuorten hallituksen jäsen
