Suomen koulutusjärjestelmä on iso koneisto, jossa lapset ja nuoret ovat kirjoilla ja kaikilla on koulussa ainakin teoriassa oma paikka.
Paikalla on useita aikuisia ja ammattilaisia, jotka ovat vastuussa jokaisesta koulussa opiskelevasta lapsesta ja nuoresta. Ei siis pitäisi olla tilannetta, että on oppilas, jonka asioista kukaan koulun aikuinen ei tiedä. Silti tänä päivänä yhä enemmän vakavoituva ongelma on kouluakäymättömyys ja koulupudokkuus. Miten sallimme katsoa, että joku päästetään lähes suistumaan järjestelmän ulkopuolelle?
Ongelma on laaja yhteiskunnallinen ilmiö, joka heijastelee yleistä nuorten, mutta myös perheiden pahoinvointia. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin syiden ratkaisemiseksi tulee tehdä yhä sitkeämpää työtä.
Olenkin omien opettajaopintojeni aikana erityisesti yläkoulussa harjoittelua tehdessäni pohtinut opettajien koulutuksen roolia nuorten hyvinvoinnissa.
Alakoulussa opettajat ovat kasvatustietelijöitä, sillä kasvatuksen rooli on alakoulussa suuri. Yläkoulussa aineenopettajat usein ovat oman aineensa ja alansa asiantuntijoita, jotka tekevät lisäksi pedagogiset opinnot.
Pohdin aineenopettajien pedagogisten opintojen riittävyyttä tämän päivän nuorten tilanteessa. Nyt näyttää, että nuoret joutuvat yläasteella pärjäämään omien tarpeidensa ja haasteidensa kanssa melko yksin. Haasteiden kanssa kamppailu vaikeutuu riittämättömien koulupsykologi- ja kouluterveydenhuollon palveluiden vuoksi.
Tietysti palveluiden lisääminen tässä osittain auttaisi, mutta ratkaisuja pitää katsoa muualtakin. On hienoa, että koulut tekevät yhä enemmän yhteistyötä esimerkiksi nuorisopalveluiden kanssa.
Heitänkin ilmoille ajatuksen aineenopettajien tutkinnon muokkaamisesta. Aineenopettajille lisää opintoja kasvatukseen ja kehitykseen liittyen. Nuoret tarvitsevat kasvattajia. Kasvu ja kehitys eivät lopu alakoulun päättymiseen.
Voisiko tässä olla osaratkaisun ainekset?
Sara Mäkelä
Keski-Pohjanmaan keskustanuorten hallituksen jäsen
