Tekoäly on tullut jäädäkseen – ja ennen kaikkea kehittyäkseen. Sen vaikutus näkyy jo kaikkialla, voimakkaasti myös koulumaailmassa. Kun tekoäly kykenee tuottamaan sujuvaa tekstiä, ratkaisemaan monimutkaisia matemaattisia ongelmia ja antamaan – enemmän tai vähemmän oikeita – vastauksia melkein mihin tahansa kysymykseen, on vaikea palata aikaan ennen sen olemassaoloa. Onko syytäkään? Olennaista lienee se, kuinka suhtaudumme tekoälyyn, kuinka opimme ja opetamme sen käyttöä ja merkitystä ja lopulta, kuinka pidämme sen hallinnassa.
Tekoäly on mullistanut yhteiskunnan monella tasolla, mutta tässä keskityn tarkastelemaan sen vaikutuksia nimenomaan koulumaailmassa. Jo yläkoululaiset pystyvät hoitamaan tavalliset kotitehtävät tekoälyn avulla. Lukiolaisten esseet taipuvat helposti sen tuottamiksi, ja korkeakouluissa tekoäly voi hoitaa kokonaisia kursseja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että oppiminen olisi muuttunut merkityksettömäksi – pikemminkin se haastaa meidät pohtimaan, mitä oppiminen nykyään tarkoittaa ja mikä on tekoälyn asema oppimisessa.
Kouluissa – niin peruskoulussa, toisella asteella, kuin korkeakouluissa – voidaan kieltää tekoälyn käyttö, mutta käytännössä sen estäminen on hankalaa. Opettajan onkin oltava tekoälyn hallitsija: se, joka ymmärtää sen toimintaperiaatteet, mahdollisuudet ja riskit paremmin kuin oppilas. Vain näin voidaan hyödyntää tekoälyä osana opetusta, niin että se tukee oppimista eikä vie pohjaa oppimisprosessilta. Opettajan on oltava pedagogiikan ja tekoälyn yhdistäjä, ei pelkkä valvoja. Tämä edellyttää myös opettajankoulutuksen päivittämistä – tekoälyn ymmärrys ei voi olla enää vain tietotekniikan opettajien erikoisalaa, vaan jokaisen opettajan perustaito.
Tekoäly muuttaa opetusta olemalla opetuksessa osapuoli, joka voi parhaimmillaan rikastaa keskustelua, tarjota välitöntä palautetta ja tehdä oppimisesta yksilöllisempää. Mutta samalla on kysyttävä, mitä se tarkoittaa oppilaan ja opiskelijan kannalta. Heikkenevätkö oppilaiden kognitiiviset kyvyt, jos tekoäly ratkaisee ongelmat heidän puolestaan? Lisääkö vai vähentääkö se uteliaisuutta ja motivaatiota? Mikä on tiedonhankintataitojen rooli, jos tekoälystä tulee tärkein tiedonlähde? Entä mitä tapahtuu oppilas–opettaja-suhteelle?
Näihin kysymyksiin tarvitaan kattavaa tutkimusta, ennen kuin voimme todella arvioida tekoälyn vaikutuksia oppimisessa kokonaisvaltaisesti. Meidän on mitattava sen vaikutusta oppimistuloksiin, mutta myös siihen, miten nuoret kokevat oppimisen merkityksen. Koulun on pystyttävä säilyttämään uteliaisuus ja ajattelun ilo, vaikka tekoäly hoitaisi mekaanista työtä.
Lopulta kyse on vallasta: siitä, kuka ohjaa oppimisprosessia. Jos annamme tekoälyn tehdä kaiken puolestamme, menetämme ihmisenä jotain olennaista. Mutta jos onnistumme valjastamaan sen työkaluksi, joka tukee ajattelua, luovuutta ja syvällistä ymmärrystä, voimme nostaa koko koulutuksen uudelle tasolle. Tämä on meidän aikamme suuri pedagoginen haaste – ja samalla mahdollisuus, johon ei ole varaa olla tarttumatta.
Jarno Saukko
Keski-Pohjanmaan Keskustanuorten hallituksen jäsen
